lauantai 17. elokuuta 2013

Opiskelun iloa ja taidetta

Tenttihuhkimista


Taas sai jännätä tenttiä, taas vannoin että nyt joudun uusimaan ja taas vaihteeksi tentti menikin ihan hyvin. Päänsärkyä aiheutti hirmuinen ruotsinkielinen tenttikirja Föreställningen om den ideala uppteckningen. En studie av idé och praktik vid traditionssamlande arkiv – et exempel från Uppsala 1914-1945.

Täysin yllätyksetön tutkimus, ja kirjoittaja on ilmeisesti keksinyt itse suurimman osan yhdyssanoista. Myös jokaisen asian kuvaileminen neljällä erilaisella adjektiivilla kammotti. Sanakirja lensi seinään useampaan otteeseen. Onneksi kirjan lopun englanninkielisestä tiivistelmästä saattoi luntata. Enkä tarvinnut sitäkään: esseekysymykset olivat per kirja tai artikkeli, sai valita kolme neljästä. Huh huh! Tosin merkitsin tuonkin kirjan kohdalla kysymyspaperiin "v" merkiksi itselleni, että osaisin vastata.

Tentin jälkeen hain seitsemännen lukukausitarran korttiini. Nyt piti jo poistaa yksi vanhoista tarroista, että saivat uuden mahtumaan. Mitä lukukausi 2013–2014 tuo tullessaan? Otanko uuden sivuaineen, vai koetanko vain runnoa syventävät kasaan?

Taiteiden yössä


Tenttilukua perjantaiksi ei helpottanut yhtään, että torstaina oli Turussa taiteiden yö. Pakkohan nyt kaupunginkirjaston kirjamyyntiin on mentävä!

Kyllä kannatti. Pyörittelin hetken aikaa käsissäni Wolf Halstin Vuosi elämästäni - Tarkkailijan päiväkirja 1975, mutta pitkän sisäisen kamppailun jälkeen jätin sen jonkun muun noukittavaksi. Sen sijaan käteen jäi Sakari Virkkusen Korsimo – Kekkosen mies ja Marja Ylösen Karin Suomi. Yhteensä 2  €! Kirjat sai vielä hyvin kauniissa paperikasseissa.

Korsimokirja on kiehtovaa poliittista historiaa, Karin Suomi taas ei ole teoksena kovinkaan kummoinen. Pääasiassa siitä kiinnostavat muutamat piirrokset, jotka eivät ole eksyneet kokoelmiin.

Kävin paremman puoliskon kanssa vielä seuraamassa 33 variationerin harjoituksia Svenska Teaternissa. Alle tunnin mittaiset harjoitukset oli toteutettu mielenkiintoisesti, ja yleisöllä oli hauskaa. Valitettavasti jäi kuulematta, mistä saisi lippuja kaksi yhden hinnalla esityksen jälkeen... ainoa kohta, jossa ruotsi petti pahemman kerran!

Muumi-identiteettikriisi

Muumit ovat mielenkiintoinen aihe, jotka eksyvät tässä taloudessa lähes päivittäin keskusteluihin.  Viimeksi aiheena oli muumi-identiteetti, jota piti pohtia pitkään. Pienenä pidin Nuuskamuikkusesta, ja kuulemma nyrpistin nenääni aina, kun joku kysyi "Missä Nuuskamuikkunen?". Silti taidan olla Ruttuvaari Muumilaakson marraskuusta. Hieno hahmo, ei siinä mitään. Ruttuvaarin unohtelu ja suhtautuminen itseensä ovat hyvin hellyyttäviä.

http://3.bp.blogspot.com/-OCDm1GSmhnc/UTm_Tl7zRBI/AAAAAAAADGw/c8HXOWdgr5c/s1600/mm16.png

Muumit ovat myös siinä mielessä hyvä ihmissielun testi, että Janssonin luomuksista jokainen löytää helposti samaistuttavan hahmon. Tämä hahmo ei aina välttämättä ole ihanneminä, vaan usein sellainen kuin itse on. Hemuli, Vilijonkka tai vaikka Mymmeli ovat sellaisia hahmoja, että ihmiset tunnustavat muistuttavansa heitä heikkouksineen ja neurooseineen. Ihmiset siis valitsevat mieluiten inhimillisellä tavalla heikon hahmon, ja hyväksyvät tiettyjä piirteitä siinä ja samalla itsessään. Kertoo Janssonin luomisvoimasta!

Taannoin Helsingin Sanomien toimittaja julkaisi viehättävän kirjeen, jossa Tove Jansson kertoo, missä Vilijonkan mies onkaan: Borneolla tutkijana.

Pelaaja yksi valmis - ja hieman työstä

Ready Player One


Jestas! Kävin kirjan viimeiset sivut luettuani nukkumaan vasta kello 1.30 yöllä, niin jännä kirja Ready Player One on!

Tämä oli niitä mainioita kirjoja, jotka kertakaikkiaan tempaavat mukaansa. Loppua kohden tahti kiihtyi, mutta hauskaa sinänsä, tarinan rytmitys pysyi hyvänä. Kun loppuratkaisun lähestyessä sydän takoo, tietää lukevansa hyvää kirjaa.

Lyhyt synopsis: eletään vuotta 2044, kaikki ekokatastrofit, resurssien loppuminen yms. on toteutunut ja vain rikkailla on varaa matkustaa, syödä mahansa täyteen tai ylipäätään käyttää energiaa. Onneksi on OASIS, jättiläismäinen virtuaalitodellisuus joka on mullistanut kaupan, matkustamisen, sosiaalisen kanssakäymisen jne. OASISen perustaja jättää kuoltuaan testamentikseen pelin, pääsiäismunan, joka on kätketty OASISeen. Sen löytääkseen on seurattava vihjeitä, jotka viittaavat 1980-luvun populaarikulttuuriin, etenkin peleihin. Päähenkilö onnistuu ratkaisemaan ensimmäisen vihjeen, ja...

En kerro enempää. Ernest Clinen maalaama tulevaisuus on kaikin puolin kiehtova - ja pelottavaa sinänsä, uskottava. Suosittelen ehdottomasti. Hauskana nippelitietona Ernest Cline teki kirjan kansitaiteesta vastaavanlaisen pelin kuin kirjassa. Kannattaa myös vilkaista miehen kotisivuja, blogi on hauskaa luettavaa.

Kuin sanaristikkoa tekisi

Arkistossa vuorossa kuvien luettelointia. Eli luettelon laatiminen ja kuvailu Exceliin, tunnusten merkitseminen kuviin ja vastaavasti digitaaliseen versioon. Onneksi arkistokaava on selkeä ja kattava: yksi parhaiten laadittuja, joita olen nähnyt. Kaikille kuville on tähän mennessä löytynyt kategoria, mikä on hätkähdyttävä saavutus.

Yhteen kenttään pitää kirjoittaa vapaa kuvaus kuvasta sekä siinä mahdollisesti olevat merkinnät. Amerikansuomalaisten käsialasta vaikea saada selvää. Jotkut käyttävät i-kirjainta sekö j:nä että i:nä, ja se on ongelmista helpoimmasta päästä. Kuvan tietojen kirjoittajan käsiala, huonohko koulutus ja sanaston puute vaikuttavat myös ymmärtämisen vaikeuteen.

Kaikkein vaikeimpia ovat intiaaneilta lainatut paikannimet, jotka ovat vääntyneet englannin kautta suomeksi. Esimerkiksi "The Aitken Mining Comp. Kuntishma District Alaska" Mikä paikka Alaskassa on Kuntishma?

Löysin ratkaisun etsimällä alaskalaisia kaivosyhtiöitä, ja sieltähän löytyikin herra Aitken.  Hän perusti kaivoksensa Kantishnaan. Museoalallakin luetteloinnissa on usein vaikeutena se, että sama paikannimi saatetaan kirjoittaa vähintään kymmenellä eri tavalla. Haminan kaupunginmuseoissa työskennellessäni havaitsin esineiden löytyneen mm. Haminasta, haminan kaupungista, Hamina-Vehkalahdelta, Vehkalahti-Haminasta, Reitkalli-Haminasta jne. Ymmärrettävistä syistä haluan siis saada paikannimen kirjoitetuksi oikein...

Historiaopintoihini kuului Tapio Onnelan "Tiedon haku ja hallinta" -kurssi, jonka niksit ja temput ovat osoittautuneet korvaamattoman arvokkaiksi kaikessa työssäni. Se on epäilemättä Turun yliopiston hyödyllisin kurssi, joka pitäisi määrätä pakolliseksi kaikille. Onnela suunnitteli kurssin tehtävät nerokkaasti, ja niiden tekeminen oli haastavaa, hauskaa ja mielenkiintoista. Opin paljon.

torstai 1. elokuuta 2013

Kirjoituksia ja puhetta

Laitoin historiaa käsittelevälle ehdelle nivaskan artikkeliehdotuksia, toivon mukaan tarttuvat tarjouksiin. Nyt on tarjolla kaikkea muuta paitsi natseja, sotaa ja konfilkteja, joten vaihtelun vuoksi voisivat myöntyä. Artikkelit perustuisivat arkistossa läpikäymälleni materiaalille, hedelmällistä aineistoa on harvinaisen runsaasti.

Lupasin myös artikkelin Arkeologia nyt! lehdelle, ajattelin käyttää siihen Vertikaalikonfliktiarkeologia-artikkelini. Lehti ilmestyy ensi keväänä, joten kiirettä ei ole.

Ideana on siis esitellä ja tutkia pommitusten jälkiä rakennusten yms. seinissä. Valokuvia on kertynyt Turusta, Helsingistä ja Tampereelta. Lisäksi tiedossa on kohdeita 1700-luvulta ja Suomen sodan ajalta ja ulkomailtakin.

Kun keskustelin  professorin kanssa aiheesta, hän ehdotti käyttämään artikkelissa paljon kuvia (oho! Kuvituksen käyttämistä!) ja käyttämään "jonkun vaikeatajuisen ranskalaisen filosofin ajatuksia" (hän siis sanoi sanasta sanaan noin, eikä nimennyt ketään. Sopivan nimen kuulemma saisin tarvittaessa juuri väitelleeltä tohtoriltamme). Näin sitä tiedettä tehdään yliopistoissa.

Valitsin mieluummin populaarin linjan, sillä paikalla olleen koruton kertomus siitä päivästä, jolloin pommitusjäljet syntyivät on monella tavalla parempi osoitus niiden merkityksestä kuin pseudoajattelijan akateeminen nelikenttä, jossa asioita verrataan intro/ekstro ja syvä tunne/ pinta akseleilla...

Päivänpolttava puheenaihe?


Pidin elämäni ensimmäisen puheen (esitelmä se oikeastaan enemmän oli, mutta en käyttänyt kuvia tai kaavioita apuna) viikonloppuna Johannesseuran kesäjuhlassa. Aiheena Lotta Svärd, käytin esitelmäni pohjana keväällä pitämääni esitelmää jota lyhensin reilusti ja täydensin sitten esimerkeillä Liedosta, Turusta ja Johanneksesta.

Puheenpitäminen ei ollut helppoa, sillä päivälle osui kesän siihenastinen pahin helle: 33 astetta! Kävi sääliksi kuulijoita, kun melkein puolet salissa istujista heilutteli ohjelmalehtistä naamansa edessä. Puhe ei onneksi ylittänyt kovin pahoin minulle annettua aikaa, mutta jouduin turvautumaan hieman liian usein anekdootteihin tai lyhyisiin kertomuksiin. Niitä oli minulla varastossa useita siltä varalta, että kuulijat alkaisivat menettää mielenkiintoaan. Pitää tarjota raakadata sopivina ja ymmärrettävinä kokonaisuuksina ja loogisena jatkumona, ja tarjota siitä paikallisia esimerkkejä tai eläviä ja lyhyitä tarinoita.

Itsereflektiota:
1) Aloitin lauseet aivan liian usein "ja" sanalla. Varsinaisen puheen teksti oli mahdollisimman selkeitä lauseita, mutta ajatuksissa kahdesta lauseesta tulee virke jotka yhdistää "ja" -sanalla sen sijaan, että jakaisi ne pisteellä. Onneksi parempi puolisko oli edellisen illan koepuhunnassa huomauttanut tästä, joten tosikoetuksessa sain sen nopeasti karsituksi.

2) liikaa vuosilukuja. Tosin koska käsittelin Lotta Svärdiä organisaatiohistorian kannalta, oli vuosilukujen käyttö välttämätöntä etenkin sääntöuudistusten erottamiseksi toisistaan.

3) raavin päätäni pariin otteeseen. Hirveä helle ja kiusallinen kärpänen osasyyllisiä.

4) Onnistumisia: älysin tilata veden ajoissa puhujapönttöön, päälläni olevan lampun valo antoi minulle kuulemma enkelin sädekehän ja mielestäni katsoin yleisöön riittävän usein ja eri suuntiin sitä.

5) Puheeni sai jälkikäteen runsaasti kiitoksia ja sain kutsun uuteen tilaisuuteen kertomaan samasta aiheesta. Enemmän vaikutuksen taisi tehdä aihe, ei niinkään puhuja. Toisaalta taidan yliarvioida ihmisten tietoisuutta lottien historiasta.

Työmyyrä arkistossa


28 - 33 asteen helteissä on oppinut arvostamaan arkistotyötä:  muissa huoneissa ihmiset melkein kirkuvat tuskasta, mutta hyvin ilmastoidussa arkistohuoneessa ei ole huolen häivää.

Tällä hetkellä meneillään on kuvien skannaus. Liki 1300 kuvaa, mutta koska lopputuloksena ei tarvitse olla 600 dpi:n TIFFiä, työ sujuu nopeasti. Sen jälkeen alkaa arkistointi, mutta ensin pitää eritellä ne, joista on metatietoja sekä jakaa kuvat Kanadan ja Yhdysvaltain valokuviin. Töitä siis riittää.

Kiinnostava tenttikirja


Vaihteeksi tenttiluku on ollut helppoa: Kai Häggmanin Sanojen talossa, eli Suomalaisen Kirjallisuuden Historiasta talvisotaan asti kertova teos oli hyvin koukuttava. Erityisen kiinnostavia olivat suomalaiset sivistyneistön sisäiset valtataistelut ja kiistat SKS:n sisällä.

Kirjan taitto on hyvin raikas, ja fonttivalinta kiinnitti huomioni. Paksuudesta huolimatta teos on nopea ja helppolukuinen.

Savumerkkejä


Kotioloissa on edelleen vaikeuksia tehdä töitä, kiitos parveketupakoinnin: alakerrassa asuu käytännössä ketjupolttaja, joka lähettää savumerkit 15 minuutin välein. Asunnon tuuletus on siis mahdotonta ilman, että iljettävä katku leviäisi huoneistoon.Siispä pitää kärvistellä kuumuudessa.

Pohdin omaehtoista vieroitushoitoa alakerran asukille. Koska vesi-ilmapallojen heittely voisi tuoda syytteen, ajattelin vastata savuun äänellä: joka kerran, kun käry kävisi, laittaisin parvekkeelle asennetuista kaiuttimista kuulumaan jotakin korvia hivelevää. Kumpikohan toimisi paremmin, "Tango Kohtalon" vai Mikko Alatalon "Mie maalaispoika oon" ?