tiistai 22. joulukuuta 2015

101 esinettä - Piparkakkumuotteja ja pipareita

Joulun aikaan kuuluu tietysti piparkakkujen leipominen. Kotoiseen muottiarsenaaliin kuuluu jostain syystä kaikenlaisia muita muottimalleja paitsi perinteinen possu ja se vanha perusmuotti. Lisähupia tuli paremman puoliskon hamstraamista koristelutarvikkeista.


Esine # 32, Esine # 33, Esine # 34 ja Esine # 35 - Piparkakkumuotit dinosauruksista, terrieristä sekä Turun linnasta


Muottien joukon uusimmat tulokkaat ovat Tyrannosaurus Rexin sekä Triceratopsin muotit, jotka alla käytössä paraikaa:



Terrierimuotilla sai aikaiseksi kelvollisia terrierejä:



Sattumalta huomasin että kaulaa venyttämällä tuli aikaiseksi oivallinen laama:



Turun linnastani tuli kohtalainen luminen versio sokerikuorrutteella, koska oikean luona on musta joulu:



Ja tottakai Turun linna ja Tyrannosaurus Rex piti yhdistää toisiinsa:



Linnalle kohtalokkaalla tavalla:



sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Joulukuun puolivälissä - tutkimusta ja uusia tuulia

Vuorossa huomenna taas Helsingin arkistoreissu, tavoitteena etsiä Karhumäkeen ja 1. Divisioonaan liittyviä hyödyllisiä asiakirjoja. Etenkin haluaisin löytää sellaisen Karhumäen kartan, johon on merkitty suomalaiset kadunnimet. Reissuun liittyen ostin itselleni joululahjan: vara-akun järjestelmäkameraan. Siitä tulee olemaan vielä paljon hyötyä jatkossakin.

Uusi Aura


Akun tarpeen huomasin torstaina pistäytyessäni Raision sanomalehtiarkistoon. Tein museolle blogikirjoituksen tutkimuksistani eli kuvaamistani Uuden Auran numeroista ja Lietoon liittyvistä uutisista. Huomasin jo pari vuotta sitten, että Uusi Aura oli jatkosodan aikana varsinaissuomalaisille sotilaille tärkeä ja luettu lehti ja riemukseni löysin muun muassa lietolaisten sotilaiden joulutervehdyksen joululta 1941!

Uusi Aura julkaisi myös silkkaa propagandaa, joka nauratti minua melkoisesti. Esimerkiksi alla oleva kuva-artikkeli:

Uuden Auran kuva-artikkeli saksalaisten erinomaisuudesta ja venäläisten ali-ihmisyydestä. Asemasodan aikana tällaiset artikkelit sentään kiellettiin. Tuntemattoman Vanhalan suhtautuminen eli hihittely tällaisen edessä on ymmärrettävää.

Tosin surettaa ajatus siitä, mitä noille venäläisille tapahtui sodan myllerryksessä. 

Samoin juutalaisia vastaan eri maissa laadituista asetuksista raportoitiin sangen avoimesti. Toisaalta käytännössä avoin mahdollisuus natsismin kannattamiseen Turussa herätti kaikessa kaameudessaan hilpeyttä:

Turussa saattoi liittyä vuonna 1941 Kansallissosialistiseen järjestöön.

Ilmoitussivusto jos mikä olikin varsin mielenkiintoista ajankuvaa, esimerkiksi työilmoitus metsävadelman ja metsämansikan lehtien keräämisestä:



Pohjois-Suomen sotatoimia tutkivalle lehtiartikkelit tarjonnevat mielenkiintoista aineistoa mm. saksalaishaudoista, kuten kahden Stuka-lentäjän hautapaikasta Kainuussa:

Saksalaisten hautapaikoista ja muistomerkeistä löytyi kiinnostavia artikkeleita.

Taas uusissa leivissä


En saanut ensi vuoden alkuun apurahoja mistään: TOPin jälkeen pettivät Tietokirjailijat. Kuitenkin kotona ollaan, joten voin yhtä hyvin tehdä edelleen kirjoja ja muuta vastaavaa. Toisaalta apurahan peruuntuminen antaa joidenkin muiden juttujen suhteen neuvotteluvaraa.

Yllätyksekseni en ole sittenkään keväällä ansiosidonnaisen, lehtikirjoittelun ja luentojen varassa sillä kollega pyysi opettajaksi Turun yliopistolle verkkokurssille uutta sotahistoriaa opettamaan. Löysin vastuulleni saamiini tehtäviin nopeasti omasta kirjastostani suurimman osan kirjallisuutta ja loput etsin seuraavana päivänä. Turun yliopiston kirjasto tosin teki tenän vesivahingon vuoksi, joten loput kirjoista piti noutaa muista paikoista mikä tuotti kiireelliseen tehtävääni päivän viiveen. Joka tapauksessa mielenkiintoista puuhaa luvassa helmikuusta alkaen.

Sisällä on enää yksi apurahahakemus eli Kulttuurirahaston, joka oli ja on edelleen laskelmissani epätodennäköisin. Tuottaa taas tuskaa lukea, millaisiin hankkeisiin rahat on annettu ohi oman intressini. Pari vuotta sitten myönnettiin rahat mesimarjan viljelykäytön tutkimukselle. Pikainen googlehaku osoittaa että apurahalla on ehkä saavutettu tuloksia: puolikuiva luomusiideri! Jos saan apurahan, ostan keissin noita... no myönnän, tuo oli ilkeää sillä tällainen tutkimus vaatii useita vuosia ennen tulosten saamista.

Vuodesta 2016 on tulossa hyvin mielenkiintoinen.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Iso tammi

Lukuprojekti etenee hyvin, ja 90. tänä vuonna lukemani kirja oli professori Unto Salon järkälesmäinen Iso tammi. Poimin teoksen lukuluettelooni Timo Salmisen Muinaistutkijaan (1/2015) kirjoittaman arvostelun "Satakuntalaisen synteetikon muistelmat" perusteella.

Tunnustan, etten tunne kovinkaan hyvin suomalaisen arkeologian historiaa. Sitä taustaa vasten Salon kuvaukset "vanhan" polven arkeologeista olivat hyvin kiinnostavia. Suomalaisen arkeologian historia on valitettavasti pitkälti sitä, kuka milloinkin oli kenenkin kanssa riidoissa. Tulin pohtineeksi, että Arkeologian Kuka Kukin On teokseen, jos joku uskalikko sellaisen uskaltaa kirjoittaa, tulisi selittäväksi liitteeksi laittaa sukupuiden kaltaiset kartat siitä, kuka on ollut kenenkin kanssa liitossa/riidoissa ja kuka kenenkin kanssa suhteessa. Käytännössä tämä olisi vallan verkostoanalyysi.

Mutta Saloon. Teoksen alku on herttaista lapsuuden muistelua ja minua kiinnostavimmat osiot alkoivat, kun Salo pääsi yliopistoon. Muistelut kollegoista ja yliopistopolitiikan kädenväännöistä olivat herkullista luettavaa, vaikka muistelija tuntuu luovan vaikutelmaa, että on ollut monissa asioissa vaatimattomasti vain "lastu laineilla". Rivien välistä ja suoraankin tekstistä löytyy sen verran herkullisia piikkejä, etten usko Salon olleen tahdottomana päätöksiä tehtäessä.

Kirjan keskiössä on Satakunta, joten merkitsin siihen GoodReadsissakin tagin "local history". Itseäni ei Satakunta ole juurikaan arkeologisesti kiinnostanut, ja sain Porin Annankadun kaivauksista allergian itse kaupunkia kohtaan.

Tieteellisesti suhtaudun epäillen tutkimukseen, jossa jatketaan nimi- ja sanastotutkimuksella siitä mihin arkeologia jää. Esimerkiksi Tursialaisen/tarsilaisen polttoa kuvaavasta säkeestä on vedetty yhtäläisyyksiä niin polttokenttäkalmistoihin (Matti Huurre) kuin kivikautisiin hautauksiin (Unto Salo).

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että Salolla on paljon sanottavaa. Erittäin paivana on kommentti, jonka mukaan ennen arkeologeista koulutettiin humanisteja, nykyään ammatti-ihmisiä. Veikkaan, että tämä teos tulee luetuksi uudestaan vuosikymmenen ja taas toisen vuosikymmenen päästä.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Arkistossa ja kirjastossa

Taas on ollut tauko kirjoittamisessa, yksinkertaisesti koska on ollut paljon puuhaa. Parempi puolisko on Bratislavassa irkkutanssikisoissa viikonlopun yli joten koti kuuluu minulle! Pikkujoulukausikin avattu, mutta aloitetaanpa tästä viikosta.

Viikon alku ma-ke meni museolla digitoidessani kiireisimmän prioriteetin saaneita aineistoja. Olisipas ollut tuo aineisto käytössä 2012, kun tein Lietolaiset sodassa -verkkosivuja! No, onneksi aineistot voi täydentää sinne myöhemmin, sehän niiden ideana olikin: kirjasta pitäisi ottaa uusi, täydennetty painos mutta verkkosivuja voi aina päivittää uusilla tiedoilla ja korjata vanhoja joustavasti. Aineiston helmiin kuului iso nivaska sodanaikaisia postikortteja. Ehdotin museon johtajalle, että niistä voisi tehdä 101 esinettä kirjan tyyliin 101 sota-ajan postikorttia Nautelankosken museon kokoelmista. Katsotaan saako idea tuulta siipien alle.

Uusi Fölin matkasovellus kännykkään on muuten kyllä kätevä. Ostin kolmen päivän lipun ja säästin sillä viisi euroa bussittelussa museolle ja kotiin.

Turun Maakunta-arkistossa


Turun Maakunta-arkiston aineistojen tutkimisessa oli vaikeuksia, sillä en millään löytänyt uudella ja hienolla Astialla 1. Divisioonan historiikkitoimikunnan papereita, vaikka Vakka ne näyttääkin. Syy selvisi kun kävin itse paikan päällä kysymässä: aineisto on järjestämättä, mistä syystä sitä ei löydä Astialla. Sain tilattua asiakirjat vapaalla verkkolomakkeella.

Tästä se alkaa!
Perjantai oli sateinen päivä ja piti suhailla pitkin poikin Turkua. Julkaistiin kollegojen kanssa 30 vuotta täyttäneen ja maisteriksi kuluvana vuonna valmistuneen kaverin kunniaksi juhlakirja, ja toimitin viimeisen varastokappaleen Turun linnaan. Kävin samalla Forum Marinumissa tekemässä tiedusteluja, ja sainkin hyödyllisiä tietoja. Näiden jälkeen oli vuorossa Maakunta-arkisto: kävin arvioimassa ensi maanantaita varten aineiston laadun ja laajuuden jotta tiedän, millaisella kuvauskalustolla tulen tutkimaan asiakirjoja.

Kuin joululahjaa avaisi! VR:n asiakirjoja, josko löytyisi tietoja lietolaiset sotaan 1941 vieneestä junakuljetuksesta.
Poistohyllyt tarjoavat aina yllättävää lukemista. Maakunta-arkistosta löytyi nivaska kaatuneiden omaisten huollolle omistettuja Huoltoviesti-lehtiä. Koska niissä saattaa olla jotakin hyödyllistä, sanoin arkistonhoitajalle että voin ottaa koko kasan jos saan muovikassin. Kotona tutkiskellessa yllätyin melkoisesti: Huoltoviesti n:o 2-3 (1962) sisältää isotätini Sylvin kirjoituksen Sankarihautojemme nuorin, joka on ollut minulle aiemmin täysin tuntematon!

Ylläripylläreitä kirjastossa


100 kirjaa vuodessa etenee hyvin, ja hain laskelmieni mukaan viimeiset sataseen tarvittavat kirjat tänään. Siinä oli romaania, muistelmaa ja dekkaria. 

Tutkin Maakuntakokoelmassa Piikkiön historiaa, ja sieltä löytyikin viitteitä Viestipataljoona 33:sta. Niiden lähde jäi mietityttämään ja kun tutkin lopun lähdeluettelon niin huomasin, että nehän ovat jo julkaistusta kirjasta. Pikainen tietokantahaku Vaskikirjastoihin ja hopsan: Eino Salminen, Päiväkirjojen kertomaa vuosilta 1937 - 1944 (1994). Kirja sisältää pitkän luvun "VP33:n mukana Kaltimoon" ja pitkät pätkät henkilökohtaisesta päiväkirjasta kirjoittajan vaiheista piikkiöläiskomppaniassa. HURRAA!!! Tai kuten muuan piispa kirjoitti Kustaa II Aadolfin voitosta: "Riemuitkaa! Iloitkaa! Riemusta hypelkää!". Piikkiön historia tarjosi viimeinkin myös mahdollisen vinkin siitä, keneltä kysyä valokuvia piikkiöläisistä.

Kirjoittamista, etsimistä, haastatteluja ja vaikeuksia


Avasin pikkujoulukauden Siirtolaisuusinstituutissa perjantaisen arkistopäivän päätteeksi. Menin ensimmäistä kertaa elämässäni keilaamaan ja se oli sangen riemastuttava kokemus, vaikka hävisinkin kaikki erät. Olin sopinut pitäväni pikkujouluissa esitelmän (Kummitustarinoita taistelukentiltä, hyvin jouluista...) ja se saikin niin hyvän vastaanoton, että kilvan kehoittivat kirjoittamaan aiheesta kirjan. Eipä kai auta kuin ottaa yhteyttä kustantajaan ja koettaa saada markkinoitua.

TOP-säätiön apuraha oli hylsy. Pahus.

Turun Sanomat otti erikseen yhteyttä ja pyysi minulta aliokirjoitusta vuodenvaihteeksi. No, minulla oli heti tarjottimella hyvä aihe ja olenkin jo oikeastaan kirjastokäynnin jäljiltä saanut sen valmiiksi. Luetutan sen vielä paremmalla puoliskolla, jahka hän palaa Slovakiasta.

Onnistuin oveluudella löytämään vielä yhden elossa olevan Viestipataljoona 33:n veteraanin. Sain hänet jo haastateltuakin ja vaikka paljon onkin jo ajan hammas ihmismuistista järsinyt, niin kyllä sieltä juttua loppujen lopuksi riitti hyvin. Haastateltavan rouvaa kiitin oikein kädestä pitäen, kun tämä huikkasi minulle että VP 33:n komentajan majuri Yrjö Järvisen vaimo Thelma Tuulos piti Turussa tanssikoulu Telma Tuulosta. Sehän auttoi setvitystyössä!

Helvetinmoinen setviminen siitä sitten seurasikin. Yrjö kuoli vuonna 1953 Helsingissä ja tämän vaimo Thelma 1980-luvulla Espoossa. Jälkeläisiä oli ainakin yksi: tanssija Jyrki Järvinen (1945 - 2010), jonka muistokirjoituksen löysin Helsingin Sanomista. Muistokirjoituksen tehnyt Mika Saarelainen, tanssija hänkin, on lomalla YLEstä eikä sähköpostia löydy, joten en voi sitäkään kautta kysyä minne Yrjö Järvisen aineistot sodan jälkeen ovat päätyneet. Oliko muita sukulaisia? Majuri Järvinen oli yksi kolmesta, joilla oli vielä vuonna 1944 kamera rintamalla käytössä kuvauslupien perusteella.

Tutkimukset jatkuvat, vaikka mutkia onkin tiessä! Olen ollut yhteydessä moniin eri järjestöihin aina Turun Meripartiolaisista asti, mutta eivät tunnu halukkailta auttamaan sotaveteraaniperinteen vaalimisessa. Tällä menolla pitää pitää kieli keskellä suuta, kun kirjoitan kiitososuutta historiikkiin...

lauantai 31. lokakuuta 2015

Kun Bachelor of Arts, historian ja kirjallisuudentutkija maailman pelasti

Sotahistorioitsijana, arkeologina, humanistina jne. minun on nyt kirjoitettava historian tutkimuksen puolesta. Yliopistoja potkitaan taas vaihteeksi rajusti päähän ja "innovaatiopolitiikka" ei perinteisesti näe humanisteilla muuta kuin voitolla hyvinä kausina ostettavan lisäarvon. Niinpä raapustan tähän muutaman rivin historiantutkimuksesta, jonka ansiosta suuri osa tällä hetkellä vallan huipulla olevasta sukupolvesta ei ole tuhkakasana. Kirjoitan teoksesta, joka todennäköisesti pelasti ihmiskunnan valtaosan hengen, ellei peräti koko planeettamme.

Maailma on viimeksi käynyt lähellä loppua vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisin aikoihin. Päättäjät eivät kuitenkaan painaneen nappia, jonka seurauksena lukematon määrä ihmisiä olisi tuhoutunut. Miksi? Mikä ajoi rationaaliseen valintaan (joka on insinöörien, lääkärien, fyysikoiden ja KOVIEN tieteiden juttu, kun humanistit söheltävät höttöisen kvalitatiivisen tutkimuksen parissa)? 

Jonathan Glover mainitsee teoksessaan Ihmisyys, että Yhdysvaltojen puolella tämä johtui Barbara Tuchmanin historiateoksesta Elokuun tykit. Kirja kuvaa ensimmäisen maailmansodan syntyä ja sitä, kuinka päättäjät 1914 väkisin ajoivat maansa sotaan, joka tuhosi arviolta 16 miljoonaa ihmistä. Kirja oli juuri ilmestynyt, ja Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto, presidentti J.F. Kennedy etunenässä olivat lukeneet sen. He tajusivat, miten riistämällä vastapuolelta aikaa toimia ja esittämällä jyrkkiä ultimaatumeja oli aiheutettu hirvittävä massamurha, tai kuten John kuvasi veljelleen Robertille: "-- he näyttivät kompastuneen mukaan sotaan 'typeryyden, yksilöllisten vastenmielisyysseikkojen, väärinkäsitysten sekä henkilökohtaisten alemmuus- ja valtakompelksien johdosta'." Lopuksi hän sanoi:

"En aio toimia siihen suuntaan, että joku voisi kirjoittaa siihen verrattavan kirjan Lokakuun ohjukset"(Glover 2006: 282). 

Vuoden 1914 kokemuksista otettiin opiksi: kun ajan annettiin tehdä tehtävänsä, taisteluraivo muuttui sodan peloksi. Molemmat osapuolet tarjosivat toisilleen mahdollisuuden vetäytyä nurkkaan ahdistetusta asemasta. Maailma pelastui.

Vaikka ydinaseiden tuhovoimaa on liioiteltu ja ne olisi keskitetty "vain" suuriin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin, olisi kymmeniä ellei satoja miljoonia ihmisiä kuollut. Voimme vain arvailla, miten moni ohjus olisi iskenyt Suomeen "ennaltaehkäisevänä iskuna". Yhdysvallatkin oli kartoittanut Suomen tuhotakseen tarvittaessa Neuvostoliitolle potentiaalisesti tärkeitä kohteita. Vuonna 1962 maailman väkiluku oli 3,14 miljardia ihmistä. Neuvostoliitossa asui tuolloin arviolta 220 miljoonaa ihmistä, Yhdysvalloissa arviolta 186,2 miljoonaa. Suomalaisia oli yli 4,42 miljoonaa henkeä. Iskiessään ohjukset olisivat vaikuttaneet kaikkien näiden elämään enemmän tai vähemmän kohtalokkaasti. Nyt heidän jälkeläisiään on satoja miljoonia, ellei miljardeja. Joku väestöpoliitikko laskekoon tarkan arvon. Hallituksestamme pääministeri Sipilä oli tuolloin vuoden vanha ja ulkoministeri Soini juuri syntynyt. Valtiovarainministeri Stubbin parhaimmassa iässään oleva 27-vuotias isä pohti jääkiekon saloja. Poika syntyisi kuuden vuoden kuluttua. Pikkuinen Soini (syntyi Raumalla, satamakaupunki) ja Göran Stubb (helsinkiläisen jääkiekkojoukkue HIFKin riveissä) olivat tuolloin ilmeisesti suurissa asutuskeskuksissa, siis todennäköisissä ohjuskohteissa. Veteliläinen Sipilä olisi ollut todennäköisesti turvassa iskun välittömiltä seurauksilta. Laskeuma ja nälänhätä olisivat todennäköisesti tappaneet hänet muutaman viikon kuluttua.

Fyysikot tekivät laskelmat ydinaseen tekemiseksi. Insinöörit suunnittelivat ja rakensivat ne ohjukset, joilla ydinlataukset saattoi toimittaa perille. Yksi I maailmansodan alkua käsittelevä historiateos pysäytti niiden käytön.

Humanismin ongelma on oikeastaan siinä, ettei ihmishengelle voi ilmoittaa hintaa. Risteilyohjukselle (ja sen työllistävälle vaikutukselle) voi. Mutta sanoisin saman kuin taannoin talvisotapostauksessa olleessa plakaatissa: Koska ihmishengelle ei voi antaa hintaa, se ei tarkoita sitä että se olisi arvoton. Se tarkoittaa sitä, että se on korvaamaton.

Kuinka moni Elokuun tykit jää kirjoittamatta tällä tiedepolitiikalla?

Lähteet:

Glover, Jonathan. 2006. Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Otavan kirjapaino OY, Keuruu.

http://www.geohive.com/earth/his_history3.aspx

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Population_of_former_USSR.PNG

http://www.multpl.com/united-states-population/table

http://vrk.fi/default.aspx?docid=169

maanantai 26. lokakuuta 2015

Juridisesti kiinnostava talon purkaminen

Juttelin appiukon, arkkitehdin kanssa Joensuun lähellä sijaitsevan vanhan suojeluskuntatalon purkamisesta. Talo oli rapistunut, ja tilalla on nyt urheilijoille ja vaeltelijoille tehty laavu. Luettuani Kari Selénin Suojeluskuntien rahat (2014) heräsi kysymyksiä, tosin hieman pirun Raamattua lukiessa -tyyliin. 

Taustaa


Suojeluskuntajärjestön aseman takasi 1927 annettu laki, eikä järjestön mahdollista lakkauttamista oltu otettu huomioon. Suojeluskuntien piti olla pysyviä. Laki suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta annettiin eduskunnassa 3.11.1944 ja se astui voimaan 4.11.1944. Käytännössä järjestö lakkautettiin 7.11.1944.

Suojeluskunnilla oli monen sadan miljoonan markan omaisuus (400–600 miljoonaa markkaa, nykyrahassa 48–72 miljoonaa euroa). Omaisuutta oli niin yliesikunnalla, piireillä kuin yksittäisillä suojeluskunnilla. Jokaisella suojeluskunnalla oli keskimäärin suojeluskuntatalo, ampumarata ja irtaimistoa. Eroja suojeluskuntien varallisuuksissa oli huomattavasti, osaa rasitti velka.

Suojeluskuntatalo oli yleensä havaittavin osa omaisuutta. Yleensä se oli suojeluskunnan oma omalla tontilla, mutta toisinaan se sijaitsi vuokratontilla tai oli yhteisessä omistuksessa nuorisoseuran tai Lotta-Svärdin kanssa. Kun arvioitiin lakkauttamisen olevan edessä, ryhdyttiin nopeasti omaisuudensiirtoihin. Tavoitteena oli saada rahat ja talot sellaisille tahoille, jotka sodan jälkeen jatkaisivat suojeluskuntien hengessä toimimista, ts. urheilua, liikuntakasvatusta, maanpuolustushengen ylläpitämistä jne. Monesti rahat säätiöitiin, toisinaan säätiöinti tehtiin jälkikäteen.

Ongelma oli, että suojeluskuntajärjestöllä ei lakkauttamisensa jälkeen ollut oikeutta luovuttaa omaisuuttaan: sitähän ei ollut olemassa. Suurin poru nousi Lauri Malmbergin Punaisen Ristin kanssa tekemästä sopimuksesta, sillä luovutuskirja tehtiin vasta 4.11. jälkeen vaikka aiesopimus oli tehty jo hyvän aikaa etukäteen lakkauttamisen varalta. 

Asiaa selvittämään asetettiin pesänselvityselin ja sittemmin komitea, jotka tutkivat kaikki lahjoitukset. Soppaa sekoittamassa olivat laillisiksi nousseet vasemmistolaidan edustajat, jotka vaativat taloja itselleen: moni suojeluskuntatalo oli entinen työväentalo. Peruuttaminen tapahtuisi julistamalla kauppa tai luovutus laittomaksi (tehty liian myöhään, myyty alihintaan jne.), takavarikoimalla talo valtiolle ja antamalla se Välirauhansopimuksen mukausta henkeä noudattavalle taholle tarpeelliseksi toimitaloksi, eli SKDL:lle, kommunisteille tai Suomi-Neuvostoliitto-seuralle. Muutama vanha työväentalo siirtyikin sosialidemokraateille tai kommunisteille. Tavoitteena oli koko suojeluskuntajärjestön omaisuuden vieminen valtiolle.

Lahjoituksia tulkittaessa tutkittiin, annettiinko ne ajoissa ja sopivalle taholle. Yritykset, osuuskunnat ja sattumayhdistykset eivät kelvanneet, vaan lahjoituksen saajan piti jatkaa suojeluskuntajärjestön hengessä toimimista. Urheiluseurat selvisivät yleensä riittävän ajoissa tehdyistä lahjoituksista, hehähn jatkoivat suojeluskuntien tukemaan urheilu- ja voimistelutoimintaa tiloissa.

Juridinen kysymys


En todellakaan ole perehtynyt lakiin tai asian yksityiskohtiin, mutta periaatteessa jos paikallinen urheilijaseura on saanut lahjoituksena suojeluskuntatalon, niin pitäisikö heidän jatkaa toimintaansa siinä lahjoittajan edellyttämässä hengessä? Miten pitkään tämä sitoo lahjan vastaanottajaa? Voisiko Museovirasto julistaa tietyt suojeluskuntatalot suojeltaviksi, mikäli talo on lahjoitettu suojeluskunnalta sopivalle taholle suojeluskuntien edustamaa henkeä ylläpitämään? Kysymys on nimenomaan toimitilasta, jossa harjoitetaan lakkautetun järjestön tärkeiksi kokemia asioita.

Asia on tietenkin eri jos suojeluskuntatalo on myyty seuralle, mutta oletan että kyseessä on ollut lahjoitus. Koska pesänselvityselin ei ilmeisesti ole vaatinut taloa itselleen ja sen jälkeen tarjonnut sitä urheiluseuralle lunastettavaksi, niin tätäkään kautta talon hallinta ei ole voinut toteutua. Joensuun talo ei myöskään ole voinut olla vanha työväentalo, koska suojeluskunta rakensi sen itse. Arkistolähteiden mukaan rakentaminen tapahtui "ameriikan malliin" eli talossa oli ilmeisesti joitakin Yhdysvalloissa siirtolaisena olleen näkemiä ja tekemiä yksityiskohtia. 

Sääli joka tapauksessa, että purettiin.

101 kirjaa - osa 7

Taas aika päivittää tilannetta. Ankara painiskelu esitelmän parissa vei mahdollisuuden lukea aikataulun mukaisesti, joten olen kaksi kirjaa jäljessä aikataulusta!

# 71 Rivinoja, Ale et al. Pitkospolku - JR 33 ja 12. Pr. sodassa 1941-1945.

Tämä oli hieman tylsempi joukko-osastohistoria. Loppua kohden teksti parani, mutta varsinainen raakadata on esitetty pitkästyttävästi. Suomen kieli oli karmeaa, kirjoittajalla ei ollut harmainta aavistustakaan sanajärjestyksestä.

# 72 Lamberg, Marko. Päätön ritari: kauhutarinoita keskiajalta.

Tsekkasin tämän etsiäkseni mahdollisia keskiaikaisia sotaan liittyviä kauhutarinoita. En löytänyt niitä, mutta lukukokemuksena ja keskiajan ymmärtämisen kannalta kirja oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu.

# 73 Connah, Graham. Writing about archaeology.

Tämä kirja on kuulunut "syntilistaani". Se on ollut luettavana suurin piirtein talvesta 2014 asti...  siis vuoden alusta, EI joulukuusta 2014! Voi jopa olla, että lainasin sen yliopiston kirjastosta 2013. No, sain tämänkin selvitettyä.

Vika ei suinkaan ollut kirjan vaan minun. Connah kertoo erinomaisia esimerkkejä ja tarinoita artikkeleiden ja kirjojen teosta hyvin miellyttävällä tavalla. Hän ei esitä konkaria tai kaikkitietävää, vaan on sangen inhimillinen kertoessaan kokemuksistaan ja jakaessaan neuvojaan siitä, miten arkeologiaa kirjoitetaan ja miten siitä on kirjoitettu. Ajattelin kirjoittaa tästä arvostelun, mutta en taida ennättää.

# 74 Kivimäki, Ville. Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

Poikkeuksellista. Ostin kirjan kirjakaupasta täyteen hintaan. Kannatti.

Siinä missä Musta komppania on tähän astisista kaunokirjallisuuden edustajista vuoden paras kokemus, on Murtuneet mielet tieteellisenä teoksena loistava. Kivimäki on tehnyt helvetin hyvää työtä. Asioiden esittämisen selkeys, kerätyt aineistot ja tutkimuksen taustoitus ovat nerokkaasti tehtyjä. Ehdoton tutkimusklassikko.

# 75 Selén, Kari. Sarkatakkien maa - Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918-1944

Tärkeä Suojeluskuntien historiikki. Asioita puidaan tarkkaan ja toisaalta liian pitkään ja samoja juttuja toistellen. Kirja oli mielenkiintoinen mutta jotenkin hiton raskas lukea. Nukahdin kahdesti tämä opus otsaani vasten.

# 76 Turunmaan suojeluskuntapiiri. Turunmaan suojeluskuntapiirin suojeluskunnat ja Turunmaan Lotta-Svärd 1918—1928

Bibliofiilinen harvinaisuus: näitä painettiin ainoastaan 125 kappaletta! Kirjoituksessa on mukana "ajan henkeä", mikä tekee siitä tavattoman hauskaa luettavaa. Sisältö, Turunmaan suojeluskuntien vaiheet kymmenen ensimmäisen vuotensa aikana on hyvin kiehtovaa luettavaa. Kirjasta paljastui paljon sellaista lähialueiden historiaa, josta minulla ei ollut aavistustakaan.

Esimerkiksi kirkonmenot keskeyttivät Raison kirkon ympärillä pidetyt manööveriharjoitukset 1927. Keltaisen ja sinisen osaston piti odotella molemmin puolin kirkon ohimenevää maantietä, kunnes kirkkoväki poistui kirkosta. Tätä seurasi "mitä ankarin taistelu".

# 77 Puhakka, Sirpa. Vasemmistoliiton synty.

Alussa ja lopussa mielenkiintoinen, mutta jankkaa hitosti joka luvussa samoja asioita. Ei niin hyvä lukukokemus kuin arvostelun perusteella toivoin.

Vasemmistopuolueiden varhaisempaa historiaa olisi voinut hieman taustoittaa - minulle ne olivat tuttuja, mutta sattumalukijalle tuskin. Parissa kohtaa mieltäylentävät lausunnot vasemmistoliikkeiden tavoitteista ja historiasta olivat suhteellisen irvokkaita.

# 78 Selén, Kari. Suojeluskuntien rahat: suojeluskuntaomaisuuden mutkikkaat järjestelyt 1944-1958

Tärkeä kirja. Sama vika tosin kuin Sarkatakkien maassa eli monin paikoin raskas lukea. Toisaalta tässä sen voi antaa anteeksi, kun aihe on mitä mutkikkain. Tähän kirjaan on saatu huumorikin paremmin mukaan.

Suojeluskuntien omaisuuden kohtalo jatkosodan jälkeen on melkoisen kiehtova aihe, jos yhtään tietää taustoja. Lahjoitukset ja säätiöiminen  eivät menneet aivan suunnitelmien mukaan ja siinähän riitti selvittelemistä seuraavan vuosikymmenen lopulle asti. Selénin esimerkit ovat todella hyvin valittuja ja valaisivat asiaa.

# 79 Pilke, Helena & Kleemola, Olli. Elämää juoksuhaudoissa – sotilaiden huvit ja harrastukset jatkosodan rintamilla

Onko tämä uusi kirja vai Aake Jermon Kun kansa eli kortilla täydennettynä muutamalla uudella jutulla ja keskitettynä rintamalle? Pilkkeen Korsu-uutisia oli yksi viime vuoden suosikkikirjojani, nähtävästi hän halusi käyttää siinä julkaisematta jäänyttä materiaalia johonkin. Kleemolan puhdetöitä koskeva artikkeli tuo esineisiin uusia näkökulmia, joita ei aiemmin ole esitetty Steffojen Muisto Syväriltä tai Jermon kirjassa. Eli jotain uuttakin.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen, tässä ei mennyt kahtakaan tuntia. Tosin suurin osa kirjasta oli tuttua, olenhan jo vuosia tehnyt aktiivisesti töitä samojen aiheiden ja aineistojen parissa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Muutkin huomaavat: natseja vilisee

Vuorossa hajatuksia päivän huomiosta. Muutkin ovat kiinnittäneet asiaan huomiota: natsitnatsitnatsitnatsitnatsitnatsit!

Helsingin Sanomat 13.10.2015: "Natsien miehittämä televisio"
http://www.hs.fi/paivanlehti/12102015/a1444528822384

Iltasanomat: "Miksi sinä ihailet natseja?"
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1445303363893.html

Etenkin Seppänen perustelee Iltasanomissaan sanomaansa hyvin:

"Natsien ihailu ei aiheuta tunnontuskia, sillä tiedämme lopputuloksen. Natsien valtakunta katosi. Natsit ovat vain mielikuvitusta, niin kuin merirosvotkin. Natsien tyrkyttäjät perustelevat tekemisiään sillä, että tarkoituksena on varmistaa, ettei sama toistuisi. Hötön töttö. Myöntäisivät, että natsit ja hakaristiliput näyttävät tosi hyviltä kuvissa."

Absoluuttisen pahuuden univormun, SS:n mustat nahkatakit suunnitteli muuten Hugo Boss. Historian outoa ironiaa, ettei kehtaa/voi ottaa kunniaa yhdestä 1900-luvun mieleenpainuvimmasta ja vaikutusvaltaisimmasta vaatesymbolista. Pitää myös muistaa, että harva asia on niin seksikästä kuin pahuus.

Natsidokkareita todella toivotaan erikseen  televisioon aktiivisesti, eli kyllä niillä kysyntää on. Tätä tosin Paavo Haavikko ei tainnut tarkoittaa lausuessaan "Fasismi myy aina hyvin, koska sille on kysyntää".

Suomalainen arkeologi Jan Fast sentään kieltäytyi tekemästä dokumenttia Hangon kaivauksistaan ulkomaiselle "natsipornotehtailijalle" (ilmaus minun, ei Fastin. Fast käytti muistaakseni Arkeologipäivillä 2014 hieman kauniimpaa termiä).

Kaverin kanssa pyrimme Juslenian kahvihuoneessa aina laskemaan erikseen historia-lehdistä natsiartikkelit. Voisin ruveta tilaamaan yhtä lehteä pelkästään siitä ilosta, että lehden natsiartikkeleista saisi mainion juomapelin.  Maksa tosin ei kestäisi moista kirjaimellista natsitusta.

Kaikkein terveellisimmin natseihin taisi suhtautua Mel Brooks The Producersissa.Tai kuten hän itse ilmaisi asian:

"I was never crazy about Hitler...If you stand on a soapbox and trade rhetoric with a dictator you never win...That's what they do so well: they seduce people. But if you ridicule them, bring them down with laughter, they can't win. You show how crazy they are."

Olen pitkään piruuttani ideoinut Hello Kitty -tyyppisillä piirroksilla kuvitettua Taaperon ensimmäistä kirjaa Natsi-Saksan pahimmista sotarikollisista. Hello Hitler! löytyykin jo internetistä.

Hitlerkin olisi tarvinnut vastaansa "haltija-armeijan". Siihen porukkaan ei tainnut kuulua kunnolla kuin Chaplin Diktaattorillaan. Mutta sitten oli liian myöhäistä.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Neuvostohuumorin juurilla?

Sputnik piristää tätä nykyä aina:

https://twitter.com/Sputnik_Intl

Kertoo kai minusta paljon, että tällainen huumori uppoaa minuun.

Kuva Stalinin vesisuihkupatsaasta otsikolla "In the town of Miass, Stalin suddenly rose from a lake and started vomiting violently, locals are very frightened" vain nauratti älyttömästi:

Lähde: https://twitter.com/Sputnik_Intl/status/624913496015122433/photo/1
Bongasin tämän Helsingin Sanomien artikkelista "Vapaaehtoiset torjuvat Venäjän infosotaa myös Suomessa - huumori on yksi 'haltija-armeijan' keinoista". Helsingin Sanomissa on usein muisteltu neuvostoajan kaskuja ja huumoriperinnettä, nyt ne ovat tulleet takaisin internet-huumorilla ja melkoisella levitystahdilla suolattuna.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Tutkimusta - osa 2

Museolla vierähti pitkä tovi aineistoja vastaanottaessani. Tämä työ on kyllä aina vaivan väärti, sen verran hienoja ja mielenkiintoisia asioita saa joka päivä nähdäkseen. Tosin on jotain pohjattoman surullista siinä, kun sotaorpo tuo nähtäväksi isänsä tuntolevyn puolikkaan. Isä oli lähtenyt suoraan juhannushäistä 1941 rintamalle.

Sattuma on puolellani, sillä aineiston mukana tuli paljon suojeluskuntalaisiin liittyvää aineistoa - sattumoisin pidän torstaina luennon suojeluskunnista! Osasin heti tuoreeltaan lukemani perusteella kertoa lahjoittajille esineistä ja valokuvista.

+ olen viime kuukausina kiinnostunut käpykaartilaisten majoista Varsinais-Suomessa, minulle neuvottiin tänään jutustelun lomassa useita uusia. Pitää lähteä ennen lumentuloa kuvausreissulle, mihin hiton väliin aikatauluja sen saisi tungettua?

Ensi viikolta pitää irrottaa päiviä digitointiurakkaan. Onneksi nyt osaan suunnitella vuosien kokemuksen pohjalta homman suht järkevästi.

Sotakirjoitus -  Simsalabim!


Taisin tehdä henkilökohtaisen ennätyksen aineiston läpikäymisessä ja kirjoitusnopeudessa. Palatessani kello 16 museolta sain soiton: sotaveteraanien Joululehteen toivottiin kirjoitusta. Aiemmin oli kysytty juttua jälleenrakennuksesta, mutta siitä ei ollut juuri matskua.

Keksin nopeasti SKS:n keräyksestä rintamaoloista lietolaisaineiston, jota en ollut ennättänyt kuin luetteloida. Luin aineiston läpi nopsaan (onneksi oli hyvä kirjoittaja ja siisti käsiala) ja noin 40 minuutissa syntyi ihan kelpo teksti. Toivottavasti palaute ei tyrmää, itse olin juttuun tyytyväinen.

Ja nyt sitten pitäisi viimeinkin jatkaa sen suojeluskuntaluennon parissa...

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Me metallinetsijät

Kiitos Yle!

Katsoin ensimmäisen jakson Me metallinetsijät -sarjasta (Detectrorists), ja pidin ohjelmasta. Sympaattinen huumori ja hahmot sekä sarjan eteen tehty taustatyö vakuuttivat - ainakin toistaiseksi.

Sarjan ensimmäisen osan löytää täältä, kuukauden verran katsottavissa:

http://areena.yle.fi/1-2897377

Suomalaiset voisivat tehdä vastaavan Veikko Huovisen hengessä. Toisaalta arvatenkin pääosiin tulisivat Jasper Pääkkönen ja Krista Kosonen.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Tutkimusta - osa 1

Peruskartoittamaan!


Raskas aineiston peruskartoitus on yksi tutkimuksen mekaanisista, raskaista ja vaativista osioista. Olen ollut huomaavinani, että harva jaksaa toteuttaa enää sen kummempaa kuin pikaisen googletuksen ja paikalliskirjaston kirjahaun. Harva tuntee edes ARTO:n.

Itse etsin käsiini Turun Sotaveteraanien matrikkelin ja kävin veteraani veteraanilta läpi nimiä, joista yritin seuloa Viestipataljoona 33:ssa palvelleita. Onnistuin löytämään vain muutamia, vaikka yksi pataljoonan komppanioista perustettiin Turussa. Yllätyksekseni erään veteraanin tietoihin oli merkitty maanpuolustusjärjestöihin "VP 33/1. Divisioona kilta". Pataljoonalla on ollut omaa kiltatoimintaa sodan jälkeen? Kuulin asiasta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen kahlannut aineistossa vuosia! Olisi pitänyt tarkistaa tuo matrikkeli jo aikaa sitten, stupidstupidstupid!!! No, aikanaan keskityin nimenomaan Lietoon, olikin aika laajentaa näkökulmaa.

Sain yhteyden Turun Sotaveteraaneihin, siellä ei killasta ole kuultukaan. Onko se ollut vain muutamien harrastus? Vai oliko kyseinen veteraani pataljoonan edustaja veteraanien kiltatoiminnassa, ja kirjaus on virheellinen? Itse olen huomannut, että matrikkelit valitettavasti sisältävät valtavan määrän virheitä eikä tietojen kirjaamistapa ole yhtenäinen. Pitää kaivaa esille vielä 1. Divisioonan rintamamiehet, se on onneksi museolla valmiina.

Toinen raskas osio perustutkimusta on odottaminen. Lähetät lukuisia sähköposteja, kontaktipyyntöjä ja muita ja voit vain toivoa, että joku asiantunteva vasta viestiin. Lukuisia verkkoja vesillä, seuraavaksi siitä missä olen onnistunut.

Onnistumisia


Sain onneksi kiinni kaksi vuotta sitten luennolleni osallistuneita henkilöitä, joiden sukulaisia oli VP 33:ssa. Luvassa on muhkea aineisto, yhdellä oli vieläpä omaisten mukaan kamera mukana rintamalla. Onko mukana paljon kuvia, jotka löytyvät jo museon kokoelmista vai tuleeko kokonaan uusi kuvasatsi? Odotan jännityksellä!

Kollegan kokoelmista löytyi vuonna 1942 tykinhylsystä valmistettu kukkavaasi, jossa on kaiverruksena VP 33 ja 1, eli pataljoonan keskuskomppaniassa tehty. Onnistuin löytämään vastineeksi hylsyn todennäköisen tekijän. Ressukka sai 1944 pommin niskaansa Tolvajärven suunnalla.

Huutokaupan "aavehaku" eli vanhentunut Googlen sivu osoitti, että Turussa on myyty nettihuutokaupassa jokin aika sitten Viestipataljoona 33:n joukko-osastomerkki eli rähinäremmiin kiinnitettävä pinssi. Minne lie päätynyt? Onneksi googletin esiin toisen sivun, jolta löysin kuvan siitä.

Niin mitä sanoinkaan perusgoogletuksesta? Kertagoogletus ei riitä, se kannattaa tehdä 1-2 kk välein.

Tappiot...


Turun ja Piikkiön suunnasta ei ole juurikaan kuulunut VP 33:sta. Niin yksittäiset kuin yleiset tiedustelut ovat jääneet käytännössä vastaamatta. Onneksi on vielä aikaa, mutta digitoinnin ja matkustusten suunnittelun vuoksi olisi hyvä saada tiedot hyvissä ajoin.

Kuvaamaan!


Aina pitää olla muutakin puuhaa kuin tutkimus. Kuten "hyväntekeväisyytenä" tehtävä tutkimus.

Osallistun Koroisprojektiin tuliaseasiantuntijana ja menen heti huomenaamusta kuvaamaan Museokeskukselle kuulia, lunttulukon osia ja pari mahdollista piilukkokiväärin piitä. Ostin sitä varten erikseen työntömitan.

Kameran akku latauksessa - tsek
Muistikortti - tsek
Kameran teline - tsek
Työntömitta - tsek

Loput välineet toimittaa Museokeskus, onneksi. Pitää vielä iltapuhteena - siis yöpuhteena - veistellä styroxista kuulille kuvaustaso.

AK-47 -artikkeli on pakko laittaa hyllylle pitkäksi aikaa. Kaikkeen ilmaiseen ei nyt veny.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Näyttelysuositus: Siirtolaisuusinstituuttiin!

Siirtolaisuusinstituutti (katuosoite Eerikinkatu 34, Turku) on avannut uuden hienon näyttelyn, joka kannattaa käydä katsomassa. Näyttelyn aiheena ovat Norman Rockwellin The Saturday Evening Postiin tekemät kansikuvat.

Rockwellin piirtämä kansikuva. Lähde: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/news/all-norman-rockwells-pien.jpg

Kävin tutustumassa näyttelyyn heti avajaisten jälkeen ja tutkin jokaisen piirroksen tarkkaan. Erityisesti pidin II maailmansodan päättymisen jälkeen piirrettyistä kuvista, jotka kuvasivat hyvin aikaa. Yhdessä poika palaa sodan jälkeen kotiinsa. Kuvasta on luettavissa monta sydäntälämmittävää tarinaa:

Lähde: http://www.tfaoi.com/aa/4aa/4aa543.htm


Näyttelyssä on esillä 30 piirrosta, ja se on avoinna 7.12.2015 asti. Näyttely on myös ilmainen, muistakaa laittaa nimi vieraskirjaan!

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kirjamessut ja kiukkua Helsinkiä kohtaan

Perjantainen käynti kirjamessuilla oli hyvin pikainen, sillä halusin samalla bussilipulla takaisin. Kuten aina, mukaan nostettu käteissumma ei riittänyt hetkeksikään...

Metsästin Paavo Kairisen Jalkaväkirykmentti 35:n historiikkia (hinta verkkokaupoissa 50 - 100€!) sekä Tapani Vallin Varsinaissuomalaisten sotatietä (yleensä 50€, kirjaa liikkuu vain vähän). Heti toisella kirjapisteellä ostin 5€:lla forensisen arkeologian/tieteiden ainoan suomalaisjulkaisun eli Helena Rannan elämäkerran Ihmisen jälki. Erinomainen kirja, muuten. Olen käyttänyt sitä usein lähteenä.

Salakirjat / Kirjaparoni kaupitteli kympin pöydällä runsaasti klassikoita. Kahmin teokset Vainajainpalveluksen muinaisilla suomalaisilla ja Juha Pentikäisen Suomalaisen lähdön. Olisi ollut muitakin, mutta nuo ovat tärkeitä lähdeteoksia. Parempi puolisko jäi kotiin sairastamaan, joten ostin hänelle vielä lohdutukseksi Keskiajan puvut. Kahdellakympillä!

Militariaa olisi riittänyt ostettavaksi vaikka kuinka, mutta en millään törmännyt todella kiinnostaviin. Vanhat tekijät ovat tehtailleet uutuksia, joista pääosa on kolmen kuukauden kuluttua alelaareissa Akateemisessa ja Suomalaisessa. Löysin Vallin kirjan melkein messujen alkuun, mutta hinta oli edelleen suolainen: 38€. Juuri ennen lähtöä messuilta päätin vielä tutkia yhden antikvariaatin ja sieltähän Vallin teos löytyi erinomaisessa kunnossa ja hintaan 25€. Onneksi korttikin kävi, koska viimeisistä käteisistä olin päässyt eroon Kolatun tilan juustotiskillä. Munajuusto on suuri heikkouteni.

JR 35:n historiikkia ei näkynyt. Yleisenä huomiona 1. Divisioonan historiikki liikkuu liukkaasti, melkein jokaisessa antikvariaatissa oli se myynnissä. Rykmenttihistoriikit ylipäätään ovat harvinaisempia, mutta kyllä niitäkin liikkuu mutta kovaan hintaan.


Hesalaiset "ideoi" 

 

Turkulaisena tuntee itsensä aina suuttuneeksi kun kuulee helsinkiläisten "uusista ideoista". Vanha kunnon Sininen Zeppeliini summaa tuntemuksia aika hyvin vuoden alussa tehdyssä kirjoituksessa "Wain Muutamija Multawarpaiden Turusta Pöllimijä Asijoita".

Kirjamessujenkin idean hesalaiset - ja monet muut kaupungit - pöllivät Turusta, kuten Zepukka huomauttaa. Toisinaan oikeus toteutuu. Turun Kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 oli menestys, Helsingin nolo yritys jäljitellä sitä Designpääkaupunkivuodella 2012 on armeliaasti unohdettu. Tosin oikeutta vuoden 2011 rahoituksesta käydään ilmeisesti edelleen.

Eräänä aamuna verenpaine nousi, kun luin Helsingin Sanomista Kaupunki-sivuilta artikkelin "Sähkökaapit saivat väriä kylkeensä", jossa sähkökaappeihin maalataan kuvia osana Staran Siisti Stadi -projektia. Eipä ole oma idea tämä, olin vasta toisen vuoden arkeologian opiskelija kun sama idea toteutettiin Turussa. Seurasin kannelta kun Suomen Joutsenen edessä oleviin sähkökaappeihin tehtiin vaihe vaiheelta maalauksia. Olisivat kuvataidelukiolaiset voineet kertoa, että ottivat idean tähän muuaolta (Lahdessakin maalattiin vuoden 2011 aikana). Motiivikin on sama, tägien ja mainosten liimaamisen estäminen.

Ylipäätään Helsingin Sanomat suututtaa monin tavoin, muun muassa anastamalla artikkeli-ideoita Turun Sanomista. Turkkarissa oli taannoin kiinnostava artikkeli synestesiasta, jonka luin ahmimalla. Siitä tiesi että artikkeli oli hyvä kun Hesari pölli sen ja julkaisi kuukauden päästä omilla sivuillaan. Esimerkkejä "Mitä Turkkari edellä, sitä Hesari perässä" on kertynyt muitakin. Pitäisikö itkeä vai nauraa (vai tuntea ylpeyttä) kun alkavat varastaa minun artikkeleitani. Hieman samanlaisia tunteita aiheuttaa, kun professori ymppää nimensä opiskelijansa artikkeliin tai anastaa tämän idean. Ainakin idea oli varastamisen arvoinen...

Itse suunnittelin pitkään pilakirjoitusta "375-vuotiaasta Helsingin yliopistosta", ja liitänkin sen tähän:

Helsingin yliopisto pidätetty väärennetyillä henkkareilla esiintymisestä

 

Helsinkiläisen alkoholin anniskeluun erikoistuneen liikkeen tiloissa näyteltiin eilen erikoinen tragikomedia, kun sisään tunkeutunut yleissivistyksellistä ja tutkimusta harjoittava korkeakoulu ilmoitti suureen ääneen haluavansa viinaa 375-vuotisjuhlaansa. Kun myyjä toivoi asiakkaan esittävän henkilöllisyystodistuksen, kaivoi jälkimmäinen mahtipontisesti povitaskustaan pergamentin. 

Valpas myyjä havaitsi, että kyseessä ei ollut Yliopisto, Helsingin henkilöllisyystodistus vaan paljon vanhemman ja toiselta paikkakunnalta kotoisin olevan herrasväen edustajan, Turun Akatemian paperit. HY yritti kovasti väittää vastaan, mutta vartijat soittivat paikalle poliisin joka pidätti protestoivan korkeakoulun.

"Tämä on murheellista" itki HY haastattelussa. "Selviytyäkseni sakoista pitää antaa kenkää kahdeksasosalle alaisistani".

Pieni tunnustus

 

Ainoa viime aikojen helsinkiläinen oma ja hyvä idea on Steam Hellsinki -baari. Sitä eivät ole ottaneet Turusta ja ovat toteuttaneet hienosti. Oikein odotan seuraavaa bussinvaihtoa Kampissa, että voisin pistäytyä juomassa G & T't!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

We're in business - tutkimus jatkuu ja kaikkea sattuu

Matka jatkuu. Sain avustuksen kirjan tekoon, joten sotaveteraanihanke voi edetä. Sotaveteraanien järjestökin lupasi suoralta kädeltä tukea, eli hyvin menee! Tavoitteena on kirjoittaa jatkosodan aikaisen Viestipataljoona 33:n historiikki. Työt alkavat kohta, ja nyt on  kotona fasiliteetit lähes tulkoon päivitetty tehtävän tasalle. Tärkein investointi kirjahylly, johon mahtuivat kaikki sotakirjani.

Tilasin Expertiltä uuden tulostinskannerin, maksoin rahat ja lupasivat toimittaa "ensi viikolla". Tämä oli kuukausi sitten. Vikonloppuna kävin viimeisen kerran tiedustelemassa asiaa ja taas vastaus oli "ensi viikolla". Peruin kaupat ja sain onneksi rahat välittömästi takaisin. Pitänee lähteä Raisioon jättiliikkeisiin tutkimaan tulostinkantaa. Tai siirtyä kokonaan verkkokauppojen käyttöön, vaikka Suomalainen Kirjakauppa minua sielläkin runnoi. Syvä on katkeruuteni tätä maailmaa kohtaan! Maksan, mutta rovoilleni vastinetta saa en!

Mutta tutkimukseen. Teen tässä kuussa ennakkojärjestelyt: selailen vanhat arkistoni, teen tiedusteluja ja harjoittelen parin uuden tietokoneohjelman käyttöä. Plus yritän saada kerättyä tietoja paria tekeillä olevaa artikkelia varten.

Kalashnikovin jäljillä edelleen - I was in 'nam boy!


Kalashnikovin - tai käytetäänpä epätarkkaa mutta ymmärrettävää lyhennettä AK-47 näppäimistön säästämiseksi - jälkien tutkiminen on vienyt minut populaarikulttuuriin. Lainasin kirjastosta nivaskan työväenlauluja käsittelevää kirjallisuutta ymmärtääkseni kommunistisen/neuvostoliittolaisen/vasemmistolaisen lauluperinteen historiaa. Sopiiko itäblokin tunnetuin tuote laulun aiheeksi?

Hatarat yritykset (Google hakusanavariaatioin) löytää AK-47:aa neuvostoaikaisesta musiikista eivät onnistuneet. Yksikään rynnäkkökiväärin historiikki ei tarjonnut muuta kuin uudempaa rap-musiikkia. Youtube-haku tarjosi kuriositeetin 1980-luvulta: Sisterhoodin Finland Red, Egypt White.


Miksi "Kansan ase" ei ole kelvannut suomalaiseen musiikkimaailmaan? Luin Love Recordsin historiikin, ja vaikka esimerkiksi Vietnamista onkin merkin alla lauleskeltu enemmän kuin vähän niin rynnäkkökivääri ei esiinny teksteissä. Väkivallan kaihtamisesta ei voi olla kyse, sen osoittavat useammatkin jenkkisolttujen turmiota toivovat laulut.

Löysin kiehtovan antologian Vietnamin sodan aikaisesta musiikista, ja vain kahdesta niistä löysin maininnan AK-47:sta. Vain toinen niistä on levytetty sodan aikana, Bill "Watermelon Slim" Homansin Quanq Tri City (1973). Entistä erikoisempaa on että se on tehty vihollisen, Vietcongin sissin näkökulmasta. Toinen AK-47:n mainitseva laulu on muuten Chuck Rosenbergin Boonie Rat Song.

Viime aikoina on puhuttu paljon esinetutkimuksen uudesta tulemisesta, mihin kiinnostukseni AK-47:aankin liittyy. Mielestäni tämä antologiassa ollut kappale, David Ballin country-kappale Riding with Private Malone, on kiehtova osoitus esineiden, tässä tapauksessa auton voimasta:



Jotain kiehtovaa on siinä, että Vietnamin sodan "the songs", kappaleet amerikkalaissotilaille ovat seuraavat: The Animalsin We gotta get out of this place ja Peter, Paul and Maryn Leaving on a Jet Plane. Olisivatko asemasodan ajan suomalaiset kuunnelleet vastaavia kappaleita? Toisaalta suomalaisilla oli Elämää juoksuhaudoissa

Toisaalta taloudellinen tilanne ja etenkin yliopistojen ja museoiden leikkaukset tuovat mieleen antologialta kuuntelemani Pete Seegerin kappaleen Waist Deep in the Big Muddy.

But every time I read the papers
That old feeling comes on;
We're -- waist deep in the Big Muddy
And the big fool says to push on.

Flunssainen historiallinen luento


Tein historiaa tänään olemalla Siirtolaisuusinstituutin Migration Fellowsin historian ensimmäisen session toinen luennoitsija. Pidin luentoni englanniksi talvisodan ulkomaalaisista vapaaehtoisista. Viime viikolla saamani flunssa täytti aivot räällä ja pisti köhimään toisinaan kesken luennon oikein tosissaan... no, onneksi aihe oli kiinnostava vaikka englantini olikin flue'is eikä fluent...

Videokamerasta loppui (LUOJAN KIITOS!) akku kesken luennointini, mutta luentodiani ovat piakkoin luettavissa Siirtolaisuusinstituutin sivuilla.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Talvisota, paloauto ja mietelause

Talvisodan erikoisuuksiin kuului elokuvaohjaaja Anthony Gilkinsonin (mm. Viacomin perustaja, juttu Hesarissa vuonna 2000) organisoima kahdeksan miehen vapaaehtoinen tulipaloyksikkö. Se saapui Suomeen vasta Moskovan rauhan jälkeen, mutta osoittautui sodan jälkeisessä Helsingissä mitä arvokkaimmaksi avuksi. Erikoistehtävät päättyivät vasta 1941, kun yksikkö poistui brittiläisten vapaaehtoisten, Osasto Sisun jäsenten kanssa. 

Muistoksi Helsingin palolaitokselle jäi kirkkaanpunainen paloauto jonka kyljessä luki "London Fire Volunteers". Saksalaiset valittivat tekstistä vuonna 1942, mutta eivätpä hesalaiset maalanneet uudestaan. Jossain vaiheessa sodan jälkeen auto - valitettavasti - romutettiin. 

Yrittäessäni etsiä valokuvaa autosta törmäsin London Fire Brigade Fire Cadetsin sivulla tähän ajatuksia herättävään kuvaan:

Lähde: http://klear.com/profile/LFBFireCadets

Kaikkeen kiinnostavaan sitä törmää, kun talvisotaa tutkii.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Pari viikkoa Viraston hommissa - Ilomantsi, Rautalampi, Paimio, Lieto, Ylöjärvi

Kaksi viikkoa vierähti taasen kenttätöissä ympäri Suomea. Maanantaina 7. syyskuuta tulilähtö kohti etäisintä työpistettä eli Ilomantsia. Puolivälissä matkaa kävimme syömässä Varkaudessa ravintolassa nimeltään Kaks Ruusua. Alvar Aallon käden jälki oli nähtävissä sisustuksessa.



Valter Ahlströmin patsas Varkaudessa. Muuta en ehtinyt kuvata.

Perillä Ilomantsissa majoituspaikkana oli Anssilan tila, jossa untamme vahti valtaisa Keski-Aasian paimenkoira Lana. Heräsin viitisen kertaa yön aikana sen jylhään haukkumiseen, ilmeisesti se karkotti uhkaavia hirmuja. Kuulemma karhut ovat uhanneet lehmiä ja lampaita alueella.

Täällä vartioin minä!

Lana nukkuu/vahtii navetan edessä.

Anssilan tilan lehmälaidun. Mukava paikka ja valtava aamiainen!


Ilomantsi


Arvelimme että Ilomantsissa menisi vain pari tuntia, mutta kuopitimme aluetta ahkerammin vastaisen varalle. Minusta paikka oli hyvin jännittävä, sillä vain 50 metrin päässä molempiin suuntiin kaivausalueesta oli jatkosodan aikaisia juoksuhautoja. Täällä ei varsinaisesti taisteltu, mutta ilmeisesti jokin jalkaväkijoukkue oli asemissa venäläisten koukkauksen varalta kesällä 1944. Juoksuhaudat olivat aika karkeita, enkä saanut ikuistettua niitä kunnolla kameralla.


Juoksuhaudan pätkä. Tässä oli erotettavissa konekiväärin asema sekä syvennys ampumatarvikkeita varten, mutta kuviin syvyyserot eivät valitettavasti välity.

Vastarantaa, josta oletettiin vihollisen koukkaavan.

Rannasta löytyi hirsistä ja lankuista rakenneltu kuoppa, mahdollisesti jääkellari.

Juoksuhautaa toisessa suunnassa.

Saarielämää Rautalammilla

 

Huoltoasemilla pysähdyttäessä bongaa aina käsittämättömiä tuotteita.


Ilomantsista alkoi ajomatka kohti Rautalampia, missä majoituimme Korholan kartanoon. Tämä Oili Marskin pitämä majoituspaikka ja ateljee olikin vekkuli vierailupaikka. Apulaistutkija vaati saada asua huoneessa, jossa kummittelee. Haamuja ei näkynyt, apulaistutkija arveli nukkuneensa liian sikeästi. Aamupalaan kuului erinomaisen herkullista ohrapuuroa, johon laitoin mainiota omenahilloa.


Korholan kartanon pääsisäänkäynti.


Varsinainen kaivauspaikka oli poikkeuksellisesti saaressa. Odottelimme aamulla isäntää noutamaan meidät moottoriveneellä ja saimme oikein lounaat ja kahvit talon puolesta ja vielä pitkän kaavan mukaan.

Tuonne sitä kohta mennään.

Tyypillistä tuuria: kaivaessani 50cm X 50cm kuoppaa siihen osuu täsmälleen 50 cm kokoinen laakakivi. Vieläpä niin, että 25 cm matkalla kivi sukeltaa kohtisuoraan alas ja oikeisee itsensä taas 10 cm syvemmällä kohtisuoraksi. Laajensin kuoppaa 25 cm, mutta tuo sukellus pilasi 50 cm näkyvyyden.

Hienoa, löytöjä! Kivikautista keramiikkaa, oikealla vieläpä oikein asbestikeramiikkaa. Ensimmäinen kerta kun löysin tätä lajia. Tarjosin näistä viimeisenä päivänä porkkanakakkua, olivathan ne hienoimmat löydöt tältä kaivausjaksolta.


Valmiina lähtöön! Kuskia odotellessa piirustelin.


Kiertelyä Rautalammin hautausmaalla


Rautalammilla tuli vietettyä pari päivää, joten illalla ehdin hautausmaalle etsimään jääkärihautoja. Niitä ei löytynyt, mutta muuten hautausmaa oli mielenkiintoinen paikka. Löysin mm. muistokiven suomalaisille siirtolaisille, jotka lähtivät Keski-Ruotsiin ja sieltä 1600-luvulla Delawareen.

Director cantus Juho Väänäsen hieno hautakivi.

Muistokivi Rautalammilta sotiin 1939-1945 lähteneille.

Muistokiven laatta.


Rautalammin historiallisen yhdistyksen siirtolaisiksi erämaata raivaamaan ja sittemmin Amerikkaan lähteneille vuonna 1938 pystyttämä muistokivi.

Muistokiven teksti.

Rautalammin kirkko ja sankarihaudat.

Sankarihautausmaan muistokivi.

Vuoden 1918 muistokivi.



Rautalammin hautausmaalla oli monia kiinnostavia muistomerkkejä: yksi vanhalle kirkollekin.


Kollaalla kaatuneen vänrikin hauta. Muistokivi Sankarihaudoilla mainitaan erikseen.

Maanviljelijä ja kansanrunoilija Albert Kukkosen hautakivi.

Paluu Rautalammilta viikonloppua viettämään oli mielenkiintoinen, koska paikoin tiestä ei näkynyt kymmentäkään metriä eteenpäin sumun takia. Tähän viikkoon kuului poikkeuksellisen paljon "kruisailua", ja pääsin todistamaan monia tienvarren nähtävyyksiä. Varkauden jälkeen ihmettelimme tien pätkää, jossa maakunta vaihtui Etelä-Savon ja Pohjois-Savon välillä neljä kertaa muutaman kilometrin välein. Tie ei tuntenut mutkittelevan, joten onko maakuntaraja tuolla paikalla sahanterän muotoinen?

Pitkän, järven ylittävän moottoritien ajaminen sumussa oli jännittävää.



Helsingissä oli aikaa tapettavana ennen bussin lähtöä, joten pistäydyin Kampin antikvariaatissa. Löysin minulle tuntemattoman tistelukenttäarkeologiaa käsittelevän kirjan, Battlefield Detectices. Mielenkiintoista! Samoin löysin yllätyksekseni kasakoita käsittelevän teoksen, jonka aikanaan tilautin Turun yliopiston kirjastoon monen mutkan kautta.

Bussia odotellessa testasin Helsingin uuden baarin, Steam Hellsinkin, jonka steampunk henkinen sisustus teki hyvän vaikutuksen. Tilasin siitä maailman parhaasta ginistä tehdyn gin tonicin, ja täytyy myöntää että mainio oli. Luin samalla Katja Ketun Kätilöä. Busseja Turkuun lähtikin yhden sijasta kaksi, molemmat täpötäynnä.

Paimio & Lieto


Viikko kaksi hommissa alkoi Paimiossa, missä ei suoraan sanottuna ollut mitään erityistä. Väistelin hevosen ulosteita kaivamisen ohessa. Onneksi majoitus oli kotona.

Äestettyä alaa Liedossa.

Koska Paimio saatiin etuajassa tehdyksi, otimme ylimääräiseksi kohteeksi Liedosta äestyskohteen. Pintapoimimme äestetyiltä alueilta kvartsia ja löysin yhden mahdollisen työkalunkin: poran/purasimen.

Kvartsiesine, ilmeisesti pora tai purasin. Löytyi äestetyltä alalta pienen lammikon pohjalta.

Lounaalla Liedon kunnallistalolla tutkin kirjaston poistoja ja löysin pari hyödyllistä sotakirjaa: Eino Pohjamon JR 12 kertovan teoksen Konepistoolien aikaan ja Antti Juutilaisen Ilomantsi - lopultakin voitto. Viimeisessä paljon hyviä karttoja, osa samasta paikkaa mistä aloitimme tämän keikan.

Ylöjärvi


Viimeinen kohde oli vähiten odotettu, Tampereen lähellä Ylöjärvellä. Tontinomistaja oli onneksi mukava ja ymmärtäväinen, ja saa nyt ylpeillä omistavansa todennäköisesti Suomen koekuopitetuimman tontin. Edellisten useiden kymmenien lisäksi mekin lapioimme +10 kuoppaa löytämättä mitään.

Tampereen ja sen ympäristön liikenne hämmensi jälleen: Ylöjärvellä oli joka paikassa liikenneympyröitä, joissa sai kieppua ja käännellä. Ajoimme perinteisesti muutaman kerran ohi oikeasta kohdasta, mutta sellaista se on.

Näitä riitti Ylöjärvellä...

Naviugaattorikaan ei ehtinyt mukaan kaikkiin käännöksiin!


Tällä reissulla parasta olivat mukavat maanomistajat joka paikassa: ekan viikon kaupasta ostamani eväät jäivät lähes kaikki syömättä, koska saimme joka paikassa maanomistajilta runsaat eväät ja aamuisin majapaikasta aamiaisen. Ja tosissaan, löysin keramiikkaa ja tuon mahdollisen kvartsiesineen, joten tarjoilin Ylöjärvellä viimeisenä päivänä koekaivausryhmän perinteiden mukaisesti kakkua. Tässä tapauksessa porkkanakakkua.