torstai 29. joulukuuta 2016

Gogolia ja Jonassonia, huumorikirjoja joulunaikaan

Joululoma on ohi ja pitkä ja kolhuinen matka Turkuun on takana. Sain joululahjaksi poikkeuksellisen paljon kirjoja, joten matkalaukussa riitti raahaamista. Joululomakirjaksi valikoitui appivanhempien kirjahyllystä Gogolin Kuolleet sielut. Se ei jostain syystä uponnut minuun niin tehokkaasti kuin muut venäläiset klassikot. Mainioita henkilökuvauksia kirjassa kyllä riitti ja ihmisyyden tutkimuksena teos olikin mielenkiintoinen mutta jotenkin odotin kirjalta enemmän.

Venäläisessä kirjallisuudessa on aina kiehtonut klassikkokirjailijoiden ilmiömäinen taito luoda karikatyyrejä ja yhdellä virkkeellä kertoa henkilöstä kaikki olennainen syvällisesti, tarkasti ja tunnistettavasti. Gogolkin hallitsee tämän taidon erinomaisesti. Kuolleiden sielujen "ohuus" liittyykin ehkä enemmän tarinaan ja siihen, että kuolleiden sielujen ostamisen arkoitus on vähän liian helposti arvattavissa ja kirjan mittaan odottaa, että niillä olisi suurempi tarkoitus kuin yksinkertainen taloudellinen huijaus.

Ennen lomalle lähtöä luin kirjastosta lainaamani Jonas Jonassonin (Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi) uutuusteoksen Murhaaja-Anders ja hänen ystävänsä. Taas kerran Jonasson kopioi Arto Paasilinnan tarinankuljetuksen ja heittää noppaa ruotsalaisista paikkakunnista, joissa päähenkilöt voisivat pistäytyä. Satavuotias oli jokseenkin lystikäs kirja Paasilinna-klooniksi mutta sitä seurannut Lukutaidoton joka osasi laskea laski pääasiassa vain tasoa, mutta siinä oli vielä joitakin hyviä ideoita. Murhaaja-Anders ei naurattanut ääneen kertaakaan eikä saanut edes hymähtelemään. Juoni on simppeli, mikä ei ole missään tapauksessa paha asia: kaksi huijaria yrittää rahastaa ensin murhatöillä ja sitten uskonnolla käyttäen yksinkertaista, nimensä veroista Murhaaja-Andersia välikappaleenaan. Hahmot jäävät edellisiä kirjoja tylsemmiksi, yksiulotteisemmaksi ja yksinkertaisemmiksi, vaikka koko tarinan pitäisi perustua näiden varaan.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Pikku ystäviä

Pikkujoulukauden aikana taloon on ilmestynyt monta kummaa otusta. Arkeologian oppiaineen ainejärjestö Vare ry järjesti 1.12. perinteiset pikkujoulut, joihin oli päätetty ottaa teemaksi tulkinnanvarainen pikkumusta. Oma valintani oli ottaa mukaan yksi Enderman, jonka nimeksi on nyt siis vakiintunut Pikkumusta:


Pikkumusta ja mantelilikööripullo.

Pikkumusta otti liikaa.

Pikkumusta ja Ipad.

Pikkumusta itsenäisyyspäivän kekkereissä.


Dori


Havaitsin Casagrandessa Ellen Degeneresin ääninäyttelemän Dori-kalan (Nemoa etsimässä 2003, Doria etsimässä 2016). Päätin näyttää Dorille hieman muita lelukaupan asukkaita:


Dori näkee Barbin/Dori sees a barbie.

Dori tykkää Barbista/Dori likes Barbie.

Dori tapaa kasan leguaaneja/Dori meets a pile of iguanas.

Dori ihailee Star Warsin imperiumin TIE hävittäjää/Dori admires the imperial TIE fighter.

Dori tykkää saksalaisesta kevyestä Panzer II tankista/Dori likes German Panzer II Tank.

Dori TYKKÄÄ saksalaisesta kevyestä Panzer II tankista/Dori really likes the German Panzer II Tank.

Dori tykkää mahtavasta saksalaisesta raskaasta Tiger panssarivaunusta/Dori adores the mighty German heavy Tiger panzer.

Dori tahtoo mahtavan saksalaisen raskaan Tiger panssarivaunun/Dori wants the mighty German heavy Tiger panzer.

Dori ja uudet ystävät/Dori and new friends (Enderman or LBD, Polar Bear/Karhu from Tolkiens Letters from Father Christmas and the Guard Duck by Stephan Pastis. Duck wants a new bazooka as a Xmas present.)

Ja kyllä, Dori pääsi uusien ystävien seuraan! Kuvassa Pikkumusta, Tolkienin Kirjeitä joulupukilta -teoksen Napakontio sekä Vartioankka (joka toivoo joululahjaksi omaa sinkoa).

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäiväksi: HISTORIIKKI VALMIS!

Sain eilen odotetun uutisen: Viestipataljoona 33:n historia on viimeinkin tullut painosta eli kirja on valmis juuri parahiksi Suomen 99. itsenäisyyspäiväksi!

Tosin sain tiedon kirjakuorman ilmestymisestä museolle vasta illalla joten haen omat kappaleet huomenna keskiviikkona. Sitten alkaa distribuutio eli 6 vapaakappaletta yliopistoille, ilmaiset kirjat avustaneille ja aineistoja antaneille jne. Seuraavat päivät tulevat olemaan kiireiset!

Olen pitänyt hiljaiseloa blogissa koska olen halunnut keskittyä kirjoittamiseen ja hiomistyöhön, kirjahan myöhästyi aiotusta valmistumisajankohdasta eli touko-kesäkuusta. Syitä oli useita, osa omaa typeryyttä ja kokemattomuutta sekä osa myöhästynyttä aineistonhankintaa. Viimeiset koituivat ehdottomasti kirjan eduksi, sillä sain aivan upeita valokuvia historiikkiin albumikaupalla.

Kaikkea ei tietenkään saanut kirjaan mukaan vaan paljon jäi yli, ja suunnittelen kirjalle "raakamateriaaliin" eli alkuperäislähteisiin ja julkaisematta jääneisiin valokuviin perustuvaa jatko-osaa. Tarkoitan raakamateriaalilla sitä, että kirjan materiaalina ovat mahdollisimman vähän muokatut, taustoitetut kirjeet ja asiakirjat. Samalla voin hyvällä onnella täydentää valmiin historiikin tietoja ja korjata väistämättä syntyneitä tulkintavirheitä ynnä muita vastaavia.

Olen aloittanut uuden blogin, Hylsyin lentoja, jossa keskityn sotahistorian käsittelyyn. Tämä blogi jää valokuvaukselle, yleiselle arkeologialle ja historialle, ranttaamiselle maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja tyhmyydestä jne. Tulen käsittelemään jatko-osan edistymistä tuolla uudessa blogissa.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Kommentointia marraskuun lopulla

Alkaa tämäkin vuosi olla lopuillaan. Tänään illalla vuorossa vuoden viimeinen luento Karjalankannaksen evakkojen sijoittumisesta. Onneksi se on vanha luento, joten ei tarvinnut huhkia sen kanssa. 

Eilen pidin luennon Naisista työelämässä talvi- ja jatkosodan aikana. Taisin tehdä esitelmästäni hieman puisevan, jotenkin en saanut sitä kunnolla eloon, mutta en myöskään halunnut mennä vakavan asian kanssa kaskuilun puolelle. Aihe on kiinnostava ja siitä on onneksi hyvää tutkimusta, kuten Kirsi-Maria Hytösen erinomainen ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana (2014).

Hyvästä tutkimuksesta tuli mieleen, sain eilen - kuten syntymäkunnailla asia ilmaistaan - paskahalvauksen nähdessäni Ilta-Lehden lööpin:



Sota ja seksi myy, sen todistaa melkein jokainen Historia -sanalla alkava lehti. Jonkunhan tuollainen kirja oli tehtävä [kuulin tuosta kyllä aikaisemmin ja teki mieli iskeä lyijykynät silmämunien pohjiin], koska olihan tuo uutta että sota-aikana harrastettiin seksiä. "Jo muinaiset roomalaiset" ja niin edelleen.

Lööpit lööppeinä. Itse tiedän vallan hyvin että kun toimittajat alkavat repimään aihetta niin tutkijan sanat väännetään sellaiseen muotoon ettei hän niitä enää itse tunnista. Aion hankkia tuon kirjan luettavaksi ja antaa siitä sitten perusteellisen arvion. Helsingin Sanomien kirjoituksessa "Sota-aikana seksi oli ihmistoivon rakentamista – sankarihautajaiset puhkesivat orgioiksi" esiintyvien lainausten perusteella mehevimmät Korsuperinteen keräyksen (SKS, 1973) aineistot on jo julkaistu teoksessa Sotasavotta. Korsuelämää 1939-1944 (1974).

Kirjoitan niin paljon sotajuttuja että taidan pian avata aiheesta aivan oman blogin jonne keskitän sotakirjoittelun. Tämä Kaivettua ja kaivattua saa jäädä tällaiseksi känkkäränkän arkeologin lifestylessblogiksi.

Conan!


Ihme ja kumma! Age of Conanin lisäosa ilmestyi ja pitihän se välittömästi hankkia! Eli koko höskän nimi on Age of Conan the Strategy Board Game - expansion: Adventures in Hyboria.

Varsinaisina muutoksina Conanin seikkailujen merkitys kasvaa huomattavasti ja niihin tulee uusia menetelmiä (mm. kolme Conan-figuuria, eli Conanin kartuttaessa kokemusta hänestä tulee entistä kovempi jäbä!). Mukana tulee hieno ylimääräinen lauta, jossa Conan etenee barbaarista palkkasoturiksi ja siitä edelleen kenraaliksi. Sääntövihkossa on korjauksia ja tarkennuksia vanhoihin sääntöihin, suomennan ne tänne piakkoin. 

Peliin tulee myös sotavankeja sekä vakoilijoita. Etenkin vakoojat vaikuttivat ovelalta ja toimivalta lisältä, eli käytännössä jokainen saa viisi vakoojaa, jotka aina aikakauden alussa asetetaan jonnekin päin pelilautaa, mutta ei omalle alueelle tai sellaiselle jossa on jo vakooja. Vakoojan poistamalla saa kerran tuoduksi mukaan yhden nopan nopanheittoon, ja sen voi tehdä myös toisen pelaajan kiusaksi. Vakoojan saa taas asettaa uudestaan aikakauden alussa. Conania liikuttamalla voi tappaa vihollisen vakoojan, jolloin Conan saa yhden kokemuspisteen eikä tapettua vakoojaa saa enää takaisin peliin.

Itse pelaaminen saa jäädä myöhemmäksi, jahka saadaan pelijengi kasaan.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Sotaleffailta: erä 2

Kuva: wikipedia.org

The Victors (1963) osoittautui kuin osoittautuikin kerrassaan erinomaiseksi elokuvaksi. Aluksi katsoja tunnuttiin harhautettavan luulemaan, että edessä olisi The Longest Day (ilmestynyt vuotta aiemmin eli 1962). Elokuvassa oli myös samaa henkeä ja kerrontatekniikkaa kuin The Big Red Onessa (1980), mihin Voittajat on selvästi vaikuttanut vahvasti.

Episodimainen kerronta toimii erittäin hyvin ja kuuluisa teloituskohtaus oli juuri niin vaikuttava kuin mitä etukäteen arvelin. Moni muukin kohta elokuvassa toimi hyytävän tehokkaasti. Teloituskohtauksen ohella karmeinta oli kahden mustaihoisen sotilaan hakkaaminen öykkärijenkkien toimesta, jotka varta vasten tulivat italialaiseen kapakkaan etsimään pahoinpideltäviä. Samoin propagandististen uutisfilmien pyörittäminen ennen raakoja kohtauksia oli hyvin tehokasta. Loppukohtaus oli myös nerokas, vaikka sen kulun pystyi arvaamaan heti humalaisen venäläissotilaan kävellessä pommitetun kaupungin läpi. Joka tapauksessa yksi tehokkaimpia elokuvia mitä sodasta on tehty ja tietyllä tavalla erinomainen anti-filmi klassisia amerikkalaisia sotelokuvia vastaan.

Olen hyvin tyytyväinen, että Teema esitti tämän. Suosittelen kaikille ja toivon, että uusivat (koska sen näki vain suorana)!

Sotaleffailta: erä 1

Eipä tehnyt Tali-Ihantala 1944 suurta vaikutusta. Keskikohdilla elokuva parani hieman ja etenkin Sturmien työskentelyä sisällä oli ihan veikeä seurata: huono näkyvyys vaunujen sisältä tuotiin hyvin esille. Taistelukohtausten kuvaus vaihteli keskinkertaisesta melko hyvään. Ei tämä sieltä huonoimmasta päästä ollut.

Näyttelijätyö oli taattua suomilaaduttomuutta. Monet upseerien lausunnot olivat paperisen käsikirjoitettuja eivätkä näyttelijät saaneet oikeisiinkaan historiallisiin lausahduksiin eloa. Ilmeisesti näyttelijäkoulutukseen kuuluu että suomalaista sotilasta näytellään painottamalla rrrrrrr-kirjainta joka sanassa. Perkeleet olivatkin ainoat tunteella lausutut sanat koko elokuvassa. Ruotsalaiset näyttelivät elokuvassa aika hyvin, eikä heidän osuuttaan kannata vähätellä itse taistelussa kuten jotkut tekevät. Suuri osa Ruotsista tulleista vapaaehtoisista, jotka jäivät Hangon valtauksen jälkeen Suomeen kaatui tai haavoittui Ihantalassa.

Elokuvan keskeinen ongelma oli pyrkimys dokumenttimaisuuteen joka särkyi pahasti, etenkin kiiruhdetussa lopussa. Vihma ei esimerkiksi kaatunut 3.7. seuratessaan puna-armeijan hyökkäyksen torjuntaa vaan vasta elokuussa. Ylipäätään Tali-Ihantalan taistelut olivat jo Ihantalaan yltäessään hiljentymässä, vaikka olivatkin erittäin rajuja. Painopiste oli jo vaihtunut Viipurinlahdelle ja Vuosalmelle.

Lopussa torjuntavoittojen luettelosta puuttuivat U-linja ja Tolvajärvi. Etenkin Tolvajärven listaamatta jättäminen surettaa, koska Viestipataljoona 33 järjesti taistelujen aikana erinomaiset puhelinyhteydet Tolvajärvien pohjoispuolelle. Siellä venäläisrykmentit pysäytettiin toistuvasti pienille tiettömille järvikannaksille.

Nyt eväidenkeruuta ja odottelemaan elokuvaa Voittaja.


Sotaleffailta: päivitys 1

Kirjan sivut putsattu painofirmaan, luvattu artikkeli oikolukua ja kahta lähdeviitteen tarkistusta lukuun ottamatta valmis ja huominen esitelmäkin valmis + parempi puolisko Wienissä. Siispä: SOTAELOKUVAILTA!

Paraikaa pyörimässä Tali-Ihantala 1944, jota en aikaisemmin ole nähnyt. Ensimmäisen 20 minuutin perusteella aika kökkö, etenkin näyttelijäntyö.

Illalla tulee kello 21:00 Teemalta Voittajat, mielenkiintoisen ristiriitaiset arvostelut sai tämän päivän lehdissä.

Uuttakin tavaraa Kinoissa katsottavissa näköjään: Hacksaw Ridge – aseeton sotilas eli Mel Gibsonin kriitikot harvinaisen kahtia jakavalla elokuvalla. Konsepti vaikuttaa mielenkiintoiselta että ehkä sen voisi jopa mennä katsomaan. Gibson ei ainakaan ole yleensä tylsä ohjaaja.

Hacksaw Ridge. Kuva: TS.fi

tiistai 15. marraskuuta 2016

Vanhoja Suomen Kuvalehtiä 1939-1944

Pidin eilen luennon ilmapommitetusta Suomesta ja etsin kuvitusta muualtakin kuin SA-kuvista. Onneksi Turun Kaupunginkirjastossa on helposti saatavilla Tietopuolella Suomen Kuvalehtiä ja niiden avulla olikin hyvä esitellä ajankuvaa pommituksista. Totta kai kuvasin taas muitakin kiinnostavia juttuja.

Parempi puolisko näytti meemiä, jonka mukaan 50 vuotta sitten eläneistä ihmeellisintä nykyajassa olisi heistä se, että melkein jokaisella ihmisellä on taskussaan laite, jolla on pääsy valtaosaan maailman kaikesta tiedosta. Ja ihmiset käyttävävät tuota laitetta kissavideoiden katseluun.

Ei kissavideoissa ole mitään uutta. Melkein jokaisen Suomen Kuvalehden lopussa sota-aikana oli valokuvia kissoista tai kissanpennuista ja riimittelyjä näiden touhuista:



Taas kerran useaan lehteen oli saksittu muista lehdistä poimittuja hassuja ilmoituksia eli kielikukkasia.

Melkoinen lehmä.

Ööh... olisikohan tuo yhtiö muuttanut nimensä Whizzo Chocolateksi?

Pilakuvat olivat aika hauskoja, vaikka moni olikin puhdasta slapstickiä:



Neukkunäkemys talvisodasta, aineistona sotasaaliiksi saatu puna-armeijan elokuva:




Talvisotaa ja rotuoppia, eli miksi rauhalliset valkoihoiset suojeluskuntalaiset ovat erinomaisia sotilaita ja jotkut muut ei. Kirjoittajana vallan tohtori:



Keskiaika mietitytti myös sota-aikana, tässä kahden sivun artikkelissa pohditaan mahdollisia keskiaikaisia aittoja:




Välirauhan aikana neuvostoliittolaiset ehtivät luoda luovutetussa Viipurissa omia tuotemerkkejä, muun muassa Viipuri-tupakkaa:



Käviköhän arkeologi paikalla? Helsingin Annankadulla löytyi talvella 1944 viemäriä korjatessa 1700-luvun alusta peräisin olevia hautoja. Säilymisprosentti näkyy olleen hyvä:

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Turun puolustukseksi

Siitä on vähän yli kymmenen vuotta kun sain hyväksymiskirjeen Turun yliopistoon arkeologiaa opiskelemaan ja pöydän ääressä oli lauma sukulaisia kilvan kertomassa turkulaisvitsejä. Kummienoni kertoi tämän:

Turkulainen sanoi kahvipöydässä ei-turkulaiselle:
- Kaikki sivistys ja kulttuuri on lähtenyt Turusta!
Ei-turkulainen vastasi:
- Niin, eikä ole palannut!

Finlandia-ehdokkaista kolme on Turusta, mitä päivitellään suuresti. Helsingin Sanomat julkeni kirjoittaa sävyyn, että Turustahan on viime vuosina tullut kulttuurikaupunki. Anna-Stina Nykäsen (kieli poskessa tehty) kirjoitus aiheesta kielii hyvin kehä kolmosen suojissa ajattelusta:

Turun mainehan tässä mullistui kertaheitolla. Turku on tunnettu Turun taudista, jonka oire on vanhan arkkitehtuurin tuhoaminen. On ajateltu, että turkulaiset eivät arvosta kulttuuria ja kauneutta.

Finlandia-kisa osoittaa tämän vääräksi. Nyt kaikkien on osattava kehua, kuinka loistava kulttuurikaupunki Turku on.

Turun taudista: tuon brutalismin suurin uhri oli kyllä tunnetusti Tampere, mutta jos jotain on maassa vialla niin annetaan sille attribuutti "Turku" niin kaikki ymmärtävät että kyse on rumasta ja typerästä. Oikea vanha Turun murre on hauskaa ja hienoa kuultavaa, mutta kakkoskanavalla leukansa sijoiltaan loksauttaneen tamperelaisen harjoittama apinointi kuitenkin on se, minkä perusteella turkulaisten puheenpartta arvostellaan ja kas - esimerkiksi animaatioiden suomiduppauksissa typerän hahmon murretta ei tarvinne pitkään arvailla. Samoin muuten vanha oikea stadin slangi on nautinnollista kuultavaa ja sen tunteminen tekee venäjän opiskelusta hauskaa.

Mietiskelimme taannoin saunan lauteilla Mäntymäessä, miksi tällainen liittoutuminen Turkua vastaan on syntynyt. Ainoaksi syyksi keksimme kateuden. Keskiaikainen Helsinki ei esiinny muualla kuin Medieval: Total Warin kartoissa. Kun Porin kaupunki aikoinaan paloi muuttivat porilaiset läheiseen metsään asumaan maakuoppiin - eivätkä olisi tahtoneet muuttaa kaupunkiin takaisin kuin vasta viranomaisten painostuksesta.

Ja vielä tämä Nykäsen kolumnissa:

Onhan Turussa ihania ravintoloitakin. Siis kerrassaan kulturelli kaupunki.
Kuten aiemmin kirjoitin, turkulaisen ravintolan vitriinissä on arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä keramiikanpaloja osoittamassa, että vastaavaa toimintaa on paikalla ollut aiemminkin. Helsingistä saattaisi löytyä kaivauksissa kirjeitä, joissa raumalaiset anovat Kustaa Vaasalta paluulupaa Raumaan. Ymmärrän kyllä miksi, onhan Rauma kaunis kaupunki ja heidän murretaan käytettiin jatkosodassa Yhdysvaltain navajo-intiaanien kielen tapaan salakielenä puhelinkeskusteluissa. Rauman patteriston pojat tekivät tarkkaa työtä. Ja raumalaiset olivat viimeiset Summasta helmikuussa 1940 lähteneet suomalaispuolustajat. Puolustivat tukikohtaa nimeltä Lukko, eli sellainen lisäsävy tulee heidän jääkiekkojoukkueensa nimeen.

Jo Mikael Karvajalkakin olisi luopunut kaikista maailman jalokivistä päästäkseen vielä kerran istahtamaan Aurajoen varrelle. Ei mikään ihme, Suomen neljä vuodenaikaa ovat ihmeellisimpiä koettuina jokivarressa. Kuulemma Lapissakin on ruskaa, mutta enpä tiedä kun en ole käynyt katsomassa.

Mäntymäen lauteilla muistui mieleen sentään yksi tamperelaisvitsi:

- Miksi Tampereen lempinimi on Manse?
- Koska se on Mensan vastakohta.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Tunnelmointia

Tunnelmoinnin tiivistäköön Matti Puurtisen Myrskyluodon Jannen juomalaulu uusin sanoin:

Kun väikkäris muhun viitataan,
niin sille juodaan malja.

Mitä maks, niks naks
Kun ei vaan tule tavaks!

Kun historiikki painoon saadaan,
niin sille juodaan malja.

Mitä maks, niks naks
Kun ei vaan tule tavaks!

Kun apurahahakemuksest selvitään,
niin sille juodaan malja!

Mitä maks, niks naks
Kun ei vaan tule tavaks!

Jos humalasta selvitään,
niin sille juodaan malja!

taikka, kaks -kytkaks.
taikka kol- kytkaks
taikka nel- kytkaks
sataviiskytkaks, tuhatkuuskytkaks

Kun ei vaan - tule tavaks!

lauantai 29. lokakuuta 2016

Kirjamessuilua lyhyesti

Tuli sitten vierailtua niin Turun kuin Helsingin kirjamessuilla. Turussa oli kyllä ahtaampaa (pienempi tila) mutta jotenkin enemmän spirittiä. Samoin antikvariaattipuoli oli jostain syystä parempi Turussa.

Turun kirjamessujen paras löytö oli Muolaan ja Äyräpään historiikki, joka oli kuulunut Kanneljärven kansanopistolle. Minusta kirjoista takaa löytyvät kirjaston käyttösäännöt ovat aina hohdokkaita:



Helsinkiin menin ostoslistan kanssa. Listan kirjoista sain vain minimaalisen määrän hankituksi. Kärjessä oli Jussi Harolan Yhteys! Tiedonanto- ja viestivälineitä Suomen puolustusvoimissa koska olen kyllästynyt lainaamaan opusta jatkuvasti Turun kaupunginkirjastosta. Sitä ei löytynyt yrityksistä huolimatta Turun kirjamessuilta ja riemuitsin suuresti kun Helsingissä erään antikvariaatin tiskistä se löytyikin hintaan 27€. Syy kirjan viimeaikaiseen pieneen kiertoon selvisi seuraavassa kojussa: se oli koko loppupainoksen kahminut osto- ja myyntiliike joka myi kirjaa 12€ hintaan... hakeuduin nurkkaan kiroilemaan mitä ankarimmin.

Syynä pikaiseen ostoon oli se, että Turussa messuilla kaduttaa edelleen etten ostanut Barokin pukumuotia sen korkeasta hinnasta huolimatta. Varsinainen syy ostamattomuuteen oli se, että ostoskassini natisi jo liitoksissaan. Myyjä oli kuitenkin turkulainen ja arvelin tyyriin hinnan karkottavan ostajat. Mutta ei: kun kävin antikvariaatissa messujen jälkeen niin kirja oli kuin olikin mennyt. Argh!

Muita hankintoja Helsingistä:


Viiden pennin puodista viiden euron kirjoja. Pulju taisi ostaa koko SKS varaston vuosi pari takoperin kilohintaan:

Lasse Vihonen: Radio sodissamme 1939 - 1945
Merja Sillanpää: Säännöstelty huvi. Suomalainen ravintola 1900-luvulla
Eric Gustaf Ehrström: Ylioppilaan sotapäiväkirja 1808


Savukeidas, hieno kustantamo:

Mark Twain: Omaelämäkertani

Olen vakaasti päättänyt tukea Kimmo Pietiläistä ja Terra Cognitaa aina, kun siihen vain on mahdollisuus. Miesparka tuntuu yksin pitävän suomalaista yleismaailmallista tieteellistä huippukirjallisuutta 2010-luvulla. Siispä sieltä pitkään kiertelemäni ja kaartelemani:

Nate Silver: Signaali ja kohina. Miksi monet ennusteet epäonnistuvat, mutta jotkin eivät

Karin pilapiirroskokoelmista puuttuu enää vain pari. Nyt löytyi pilkkahintaan:

Kari. Tää on kivaa!


En pohjimmiltaan ymmärrä tai suostu ymmärtämään sitä ettei maailma koskaan muutu vaikka olen lukenut Sinuhet ja Claudiukset. Valtaosa Karin 1970-luvun piirroksista oli taas kerran kuin suoraan tästä päivästä. Etenkin tästä piirroksesta tulivat mieleen Helsingin Sanomien kolumnistit. Nykyään tosin muoti on muuttunut ranskalaisfilosofeista Yhdysvaltain itärannikon yliopistojen kasvatteihin, joiden sanomisia siteerataan tämän tästä:

Kuva: Kari Suomalainen. Poistan piirroksen pyydettäessä.
 En tiedä oliko väenpaljous vai mikä syynä, mutta Helsingissä tuntui loppuvan happi. Pari viimeistä tuntia pysyin hädin tuskin hereillä ja vaikka sainkin ostoskassini tuttujen tiskin alle jemmaan niin minä vain kuljeskelin etsimässä vapaita tuoleja joilla huilia. Koko paluumatkan Turkuun nukuin.

Vaikuttaa lisäksi siltä, että Turussa järjestetään kirjamessujen kanssa ruoka- ja viinimessut ja Helsingissä viini- ja ruokamessut. Olin kahden vaiheilla että otanko maistelutiketit ja olin jo jonottamassa niitä nähtyäni uusia italialaisia oluita. Kun kuitenkin maistelulasin hinta selvisi vasta tiskillä (8€, josta 5€ saa panttina takaisin lasia palauttaessa) enkä tiennyt minkä suuruisia huikkia maistelulipuilla saa (ja vaativatko jotkut ehkä useamman tiketin) niin annoin koko touhun olla ja ostin vinon pinon liperiläisiä karjalanpiirakoita ja sultsinoita. Ne katosivat illalla Turussa itsetehdyn munavoin kanssa kitoihin.

No, onpahan kirja-arsenaalia täydennetty rankemman kanssa tulevia koitoksia varten.

Otin piruuttani muutes Helsingissä seuraavan kuvan otsikolla "Museoviraston kaikki jäljellä olevat työntekijät samassa kuvassa viimeisimpien leikkausten jälkeen":

Joidenkin tietojen mukaan kuvassa vain 80% MV:n nykyisestä henkilökunnasta.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Muutama kuva matkan varrelta

Olisikohan tässä ollut kyseessä äkkitempautuminen?



Tällainen pötkötti Stockan ruokakaupan kassojen edessä:


Voi surkeutta!

lauantai 1. lokakuuta 2016

Lyhyt mietintö salasanoista

Olen joutunut viime aikoina toistuvasti auttamaan vanhempia sukulaisiani tietokoneiden salasanojen kanssa. Olen tullut tulokseen (josta on kyllä usein sanomalehdissä ja mediassakin) että nykyiset salasanakäytännöt ovat huonoja ja vanhempien ihmisten kannalta epäinhimillisiä.

Vaatimukset siitä, että salasanoissa täytyy olla esimerkiksi välimerkkejä ! # jne. ovat heille vaikeita, koska yksinkertaisesti sorminäppäryys ja käsivoimat eivät riitä shiftin ja merkin painamiseen samanaikaisesti. Ison kirjaimen saa periaatteessa Caps Lockilla, mutta sekin on vanhukselle yllättävän vaikeaa.

Kaikkein hankalinta on tietysti salasanojen muistaminen. Yleensä suosituksena on sana jossa kirjaimia ja muita osia korvataan isoilla kirjaimilla, numeroilla jne. Tätäkään ei tosin aina suositella ja usein halutaan täysin käsittämätön merkkiyhdistelmä. Tällainen on mahdoton muistaa, ellei se uppoa lihasmuistiin. Kerran olin unohtanut kirjaston salasanani jonka muistin vain summittaisesti. Sitten keksin: suljin silmäni ja näpyttelin salasanan sormien varassa. Pääsin heti sisälle tietokantaan!

Sotilastiedusteluun ja etenkin suomalaiseen radiotiedusteluun jokseenkin perehtyneenä tiedän, että "sattumanvaraista" salasanaa on pirun vaikea luoda kotikonstein. Suomalaiset loivat jatkosodan aikana sattumageneraattorin kirjoittamalla kaukopartioiden salakirjoituksessa käytettävät merkit palloille, jotka nostettiin sokkona säkistä. Samaan tapaan kuin suomalaisten salakirjoitus toimii lottopallojen idea. Vahvuutena oli se, että merkki ei välttämättä koodautunut vaan A saattoi olla A. Tämähän oli saksalaisten kuuluisassa Enigmassa merkittävä heikkous, eli esim. E ei koskaan ollut E vaan aina jokin muu merkki.

"Sattumanvaraista" näppäimistön hakkaamista ei ole olemassa. Tiedustelijat havaitsivat sodan aikana nopeasti, että salakirjoitusta koneella laativa valitsi yleensä ensiksi vähemmän "sattumanvaraisesti" jonkin merkin QWERTY-näppäimistön vasemmalta puolelta ja tämän jälkeen yhtä sattumanvaraisesti seuraavaksi merkiksi jonkin oikealta puolelta. Tämä rajasi merkittävästi salakielen käyttöä ja helpotti koodin murtamista.

Tässä xkcd:n sarjakuvassa on ideaa:

Kuva: xkcd.com

Ongelma on myös salasanojen määrä, koska niitä tarvitsee tätä nykyä joka paikkaan. Itselläni on ainakin 30 salasanaa (mm. KELA, Työvoimatoimisto, yliopiston sähköposti [vaihdettava 3 kk välein], Gmail, GoodReads, LinkedIn, Posti, Kuntarekry, verkkokaupat....).

Samoin ongelmallista on salasanojen takana olevat termit kuten "käyttäjätili", koska tili hämmentää monet luulemaan että on tekemisissä pankkipalveluiden kanssa. Jos salasana on todella unohtunut ei monikaan ei-diginatiivi hoksaa, että uuden salasanan saadakseen pitää painaa TEKSTIÄ jossa lukee "Unohditko salasanasi?". Moni vanha ihminen rullailee turhaan sivuja ylös alas etsien nappia jota klikata.

Kaikista verkkosivuista pitäisi saada mobiiliversion ohelle myös vanhuksille optimoitu versio. Fontit olisivat isoja ja selkeitä (sans serif), kaikki ylimääräinen typerä inteaktiivinen mainonta poistuisi (koska moni klikkaa vahingossa hiirellä mainosta jolloin joutuu hämmentävästi aivan oudoille sivuille) ja muutenkin sivustojen ylipursuavaa tarjontaa voisi karsia minimiin. Samalla salasanaruutu näyttäisi suoraan näpytellyn salasanan eikä palloja, koska vanhukset tekevät herkästi kirjoitusvirheitä. Nämähän saa selaimen asetuksista asetettua, mutta se on keskivertoihmiselle pirun vaikeaa.

Etenkin verkkopankit tarvitsisivat tällaisen vanhusoptimoidun sivuston, onhan toitotettu miten kivaa on kun vanhusten ei tarvitse poistua kotoaan erikseen pankkiin hoitamaan asioitaan vaan kaikki hoituu parilla klikkauksella. On surkeaa, että melkein kaikki pankkipalveleminen pakenee verkkoon sivuille, joita vanhusten on hankala käyttää.

torstai 22. syyskuuta 2016

Taasen katsaus luettuihin kirjoihin

Tällä kertaa suuri määrä aikaani on mennyt kieltolakiin liittyvän kirjallisuuden läpikäymiseen. Aihe on mielenkiintoinen ja sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta mutta yllättävää on, että kunnollinen yleisesitys asiasta puuttuu edelleen lähes täydellisesti. Aiheesta pitäisi kirjoittaa ainakin 1500 sivun opus, jossa käytäisiin kunnolla läpi kieltolain vaiheet, synty ja seuraukset laajan vertailun ja käytäisiin etenkin myytit läpi oikein urakalla.


Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (2015)


Aloitin kieltolakiin tutustumisen kaunokirjallisuudesta, sillä Mikko Porvalin uusi "Carelia Noiriksi" luokiteltu Sinisen kuoleman kuva käsittelee kieltolakiaikaa Viipurissa ja Karjalan kannaksella. 

Tämä teos oli jostain syystä parhaimmillaan keskiosassa. Alku kangerteli ja loppu "töksähti" mutta tarina kuitenkin kulki hyvin. Kirja on mainiota ajankuvaa mutta minua jäi kaivelemaan se seikka, että ainoat karjalan murretta puhuvat viipurilaiset olivat katulapsia. Aikuisilta ei edes aseella uhatessa katoa hallittu kirjakielisyys! Viipurin Porvali esittää hyvin, mutta mikäli havaitsin oikein hän käyttää Viipurin linnan ohittavasta sillasta nimitystä Linnasilta: aikalaiset puhuivat siitä ainakin Karjala-lehden perusteella Turun siltana. Mutta nämä ovat minimaalisen pieniä rikkeitä, kokonaisuutena Viipuri tulee hyvin ja tunteella esille.

Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen poikkeus valtavirrassa, että hypernerokkaiden tai särmäkkäiden rikollisten sijaan painopiste on etsiväkaksikossa. "Suurta konnaa" ei - näin juonipaljastuksena - ole vaan rikolliset ovat tavallisia, mikä tuo kirjaan realistisuutta. Porvalin sankarit on luotu hyvin, vaikka ovat hieman liian moderneja ajankuvaan nähden. Viipurin tullikamarinkin kertomuksista tosin löytyy 1920-luvun lopulta tapauksia, joissa rikostutkinta tehtiin ajoneuvon jättämiä renkaanjälkiä myöten niin tarkasti, ettei Porvali ole päähenkilöidensä metodeissa hakoteillä, hieman vain aikaa edellä. Varsinaisista anakronismeista ei voi puhua. Samalla kirja onkin äärettömän kiehtova katsaus aikansa rikos- ja rikospaikkatutkimukseen. Esimerkiksi sormenjälkien kelpaamattomuus todistusaineistona tuona aikana tuodaan hyvin esille.


Reijo Ahtokari: Pirtua, pirtua - Kieltolaki Suomessa 1.6.1919 - 5.4.1932 (1972)


Myönnetään: kirja on äärimmäisen viihdyttävä ja lennokkaasti kirjoitettu. Se on myös siinä mielessä harvinainen, että Ahtokari käsittelee myös Viipuria esimerkein kun tuoreemmat kuvaukset kieltolaista keskittyvät vain ja ainoastaan Helsinkiin.

Kirjassa on se suuri kirous, että se on varmasti ollut osaltaan ainoana yleisesityksenä aiheesta olennaisesti luomassa ja toistamassa kieltolain keskeisiä myyttejä.


Raimo Pullat: Itämeren rutto - Pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939 (1993)


Hyvä ja tiivis esitys kieltolaista virolaisen salakuljetuksen kannalta. Teos osoittaa hyvin, että "virolaisen spriin" merkitystä on liioiteltu kieltolakikirjallisuudessa suuresti, pääasiassa Maalaisliiton aikalaispropagandassa. Spriin suurtuottaja- ja tuojamaata Saksaa kun ei uskallettu kritisoida. Itse havaitsin tämän germaanivaikutuksen käydessäni läpi Viipurin raastuvanoikeuden tullitakavarikkoasiakirjoja: vuoden 1925 jälkeen melkein kaikki takavarikoitu sprii oli saksalaista.


Pertti Kolari & Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita (2007)


Tutkiessani autojen osuutta Viipurin spriin salakuljetuksessa minua alkoi tökkiä, ettei mistään löytynyt kunnon tilastoa Viipurin autokannasta. Mitä miellyttävin yllätys kohtasi minua, kun kävin läpi Vaski-kirjaston kokoelmia hakusanoilla autot ja rajaamalla aiheeksi historian sekä Turun pääkirjaston kokoelmat sain melkein heti tämän mitä täydellisimmän täysosuman!

Kirja on käytännössä hyvin tehty ja kuvitettu luettelo Viipurin lääniin rekisteröidyistä autoista. Luettelon laatimisessa on ollut tolkuttoman suuri työ, mutta se on tehty viimeisen päälle ja kun kirja on kuvitettu hyvin ja mukana on mielenkiintoisia tarinoita, on lopputulos loistava ja hatunnoston arvoinen. Valitettavasti kieltolakivuoden 1926 tilasto puuttuu, mutta siitä ei voi tekijöitä moittia kun muiden vuosien luvut muuttuvat ja vieläpä eriteltynä autolajeittain sekä kaupungeissa ja maaseudulla rekisteröityihin autoihin. Kun heti alussa vielä huomautetaan lähdekritiikistä tilastojen suhteen, on syntynyt mallikelpoinen tutkimus.


Kari Kallonen: Algoth Niska - salakuljettajien kuningas (2000)


Viihdyttävä kirja Algoth Niskasta, joskin kohteen "ihailu" paistaa läpi. Kannattaa lukea seikkailukirjallisuutena eikä historiakirjana.


Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin: Ruoan tarina (2015)


Hyllyssäni ei ole laisinkaan Hämeen-Anttilan teoksia ja Tuhannen ja yhden yön tarinanikin ovat minulla loistokkaassa kuuden niteen painoksena Kaija Rainerlan suomennoksena (1968). Hämeen-Anttilan huumekirjakin Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria kiinnostaisi lukea, mutta arvostelut ovat olleet sen suhteen vähän niin ja näin. Perusteellinen Nälästä nautintoihin -arvostelu julkaistiin Agricolassa vastikään.

Kirja on suunnattu laajalle yleisölle. Kieli on poikkeuksellisen siistiä ja viimeisteltyä, kehuni oikolukijalle. En muista milloin viimeksi olen nähnyt tällaista kirjallista suoritusta. Kirja on myös nopealukuinen ja ilahduttavasti vaikeaselkoisten sivistyssanojen sijaan on käytetty kunnollista suomen kieltä.

Jotenkin vierastin kirjan käsittelyä. Aina kahden kappaleen välein odotin pomppaako jostain kyltti jossa lukee "FUN FACT!" tai "DID YOU KNOW?!". Montaa asioista en toki tiennyt, olenhan sodankäynnin tutkija enkä ruoan, mutta pidemmän päälle osa setvityksistä kävi ärsyttämään. Samalla teksti alkoi poukkoilla. Kirjallisuuden käyttö lähteenä ruokakuvauksissa oli toki hyvä asia, mutta siinä taas kävi tökkimään Hämeen-Anttilan kotikirjaston päälleliimaaminen. Tunnustan, että valtaosaa kirjoista en ollut lukenutkaan ja epäilen, onko kirjan kohdeyleisöstä ylipäätään kukaan. Kirjallisina vinkkeinä kirja on asiansa ajava, joskaan ainuttakaan kirjaa ei tehnyt mieli lukea lainausten ja kuvausten perusteella! Valitussa kirjallisuudessa on omia painopisteitä, luonnollisesti, ja voi vain kirjoittaa siitä mitä on lukenut. Tuntuu kuitenkin siltä, että varsinaisesti tätä kirjaa varten ei luettu erikseen mitään. Hämeen-Anttilan panos tässä on suorastaan päälleliimattu. Kaunokirjallisessa puolessa jäin esimerkiksi nälkää käsittelevän luvun suhteen kaipaamaan Hertta Müllerin mestarillista ja sadunomaista kuvausta nälästä vatsassa piikkinsä ulos työntävänä siilinä teoksessa Ihminen on iso Fasaani (Keltainen Kirjaston 2009 julkaisemassa versiossa s. 88-90).

Ruokaa käsitteleviä tilastollisia tutkimuksia julkaistaan ainakin tusina joka päivä, joten niitä sopivasti lainaamalla saa kyllä mitä vain todistetuksi toteen. Klassikkoesimerkki ovat kananmunat, jotka kolmen tai viiden vuoden välein julkaistavissa tutkimuksissa joko suositellaan jättämään kokonaan pois tai joita kehotetaan syömään kaksinverroin enemmän. Alkoholia ja sokeriteollisuutta käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu vastikään. Ruokaa ja ruokailua koskeviin tutkimuksiin pitäisi suhtautua mitä lähdekriittisimmin. Klassikko tästä löytyy arkeologiasta ja kuuluisasta Arizonan Tucsonissa toteutetusta jäteprojektista, jossa tutkittiin kulutusta asukkaiden roskien perusteella ja tietoja verrattiin haastattelututkimuksiin. Etenkin alkoholin kulutus oli huomattavasti suurempaa tyhjien kaljatölkkien perusteella kuin haastateltavien vastausten perusteella: luotettavimmat tiedot kulutuksesta saatiin taloudesta niiltä, jotka eivät juoneet lainkaan. Kaikkein kiehtovin lopputulos oli mielestäni kuitenkin se, että lihan kulutus kasvoi kun ihmiset yrittivät vältellä sitä uusien ravintosuositusten perusteella! Kuluttajat eivät enää ostaneet kyljyksiä tai muita vastaavia tuotteita vaan makkaroita, salameja yms. joissa on suhteessa enemmän lihaa. Ihmiset tosissaan kuvittelivat syövänsä vähemmän lihaa näillä valinnoilla. Arkeologinen tulkinta asiasta menisi Tucsonista kirjoittaneiden mukaan todella metsään: jos vastaava olisi tapahtunut esihistoriassa olisivat arkeologit arvelleet, että ihmiset rationaalisesti siirtyivät enemmän energiaa tiivistetyssä muodossa sisältävän ravinnonlähteen pariin hyläten suhteessa niukemman lähteen.

Muina puutteina kirja on Suomen suhteen lähes täysin Helsinkikeskeinen. Turussa Vähätorin varrella on  ravintola Panini, jonka näyteikkunassa on saviruukkujen palasia ja teksti, jonka mukaan paikalla on "jo satoja vuosia sitten ollut ravintola: nämä löytyneet sirpaleet todistavat sen". On hyvä, että kirjassa toistetaan tietyt asiat useaan otteeseen mutta vähän liian usein todetaan esimerkiksi että Iso-Britannia ja Venäjä ovat teenjuontimaita. Leipätekstissä kävivät myös tympimään toistuvat seksiä ja ruokaa yhdistävät kappaleet. Herkun sijaan kirja muistuttaa pullamössöä jossa on runsaasti sattumia. GoodReadsissa pinnistelin, antaisinko tälle kaksi vai kolme tähteä. Päädyin antamaan kaksi koska arviona se om "It was ok", vaikkakin kirjassa oli myös paljon puolia joista pidin. Suosittelen perusteoksena ruoan historiasta.

Kummallista kyllä, tämä on yksi harvoja kertoja kun ruokaa käsittelevää teosta lukiessa itselleni ei tullut lainkaan nälkä. Poistuin aikoinaan esimerkiksi Euroopan esihistoriaa käsitteleviltä luennoilta pohjattoman nälkäisenä pelkästään kuultuani, miten paljon alkuhärkiä syötiin ja millaisia ruoanlaiton jälkiä asumispaikoilta on löytynyt.

Nyt sanon rumasti: ilmeisesti Jaakko Hämeen-Anttila on kyllästynyt olemaan Suomen akateemisen maailman islam-asioiden automaattivastaaja, joten nyt hän on ryhtynyt laajentamaan osaamisalaansa kotikirjastonsa pohjalta. Pitänee lukea vielä Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria jotta voin haukkumisen sijasta purrakin tai tietenkin muuttaa mieltäni, millainen kirja sitten onkaan.

Hieman piikkiä kulttuurihistorijoitsijoiden suuntaan, koska ilkimys


Luokittelen Nälän ja nautinnon kulttuurihistoriaan, joka on yksi vähiten arvostamani historiantutkimuksen aloista. Tästä hieman taustatietoja lukijalle. Yhtenä syynä inhooni ovat opinnot Turun yliopistossa, jossa historian perusopintoihin kuului tietty kulttuurihistorian dominanssi, olihan rehtori Virtanen kulttuurihistorioitsija. Kymmenien tuttujeni ja ystävieni perusopinnot jäivät suorittamatta tai pitkittyivät vuosikausilla siitä syystä, että pakettiin kuului 2 opintopisteen essee jossa kaikki aiheet - niitä oli kymmeniä - olivat enemmän tai vähemmän perseestä. Itse suoritin sen hampaat irvessä, aiheena katuvalojen rikkominen osana eurooppalaisia kaupunkimellakoita.

Osasyynä kulttuurihistorian dominanssiin oli muiden kulttuurin tutkimusten aiheiden ahdinko. Etenkin kansatiede oli hylännyt omia perinteisiä aiheitaan ja kulttuurihistorioitsijat kahmivat niitä itselleen esittäen  esimerkiksi uutena ja mitä ihmeellisimpänä huomiona, että menneisyydestä ja historiallisista tiedoista saa uutta tietoa esimerkiksi haastattelemalla ihmisiä! Vau! V*ttuilin aiheesta aikoinani raskaasti. 

Etenkin arkeologiasta loikkasi suuri määrä väkeä (PETTURIT!) kulttuurihistoriaan, mutta myös toiseen suuntaan muutti muutama opiskelija. Keskimäärin jos halusi tutkia jotain aihetta mahdollisimman laveasti loikkasi kulttuurihistoriaan, mutta heti kun aihe tarkentui opiskelija loikkasi toiseen oppiaineeseen. Kulttuurihistoria on "anything goes" oppiaine, jossa tehdään jokaista hyvää tutkimusta kohden viisikymmentä enemmän tai vähemmän sutta. Toki muuallakin tehdään karmeaa tutkimusta, mutta kulttuurihistoriassa laveutta yritetään perustella monipuolisuudella ja tarkkuudella vaikka monesti suuhun jää maku siitä, että lähteitä valikoivasti käyttämällä mitä vain saa perustelluksi ja todistetuksi. Arkeologiassa vastaavaa harrastetaan yleensä ottamalla käyttöön linqvistiikka ja nimistötutkimus heti kun arkeologiset lähteet loppuvat tai uupuvat.

torstai 15. syyskuuta 2016

Muutamia poimintoja Karjaloista, lähinnä Wiipuriin liittyviä asioita

Kävin siis Raisiossa keräämässä Karjala-lehdistä lehtijuttuja. Koska kunnon tutkimukset puuttuivat, olivat sanomalehdet ja arkistojen alkuperäismateriaalit ainoa keino tutkia Viipurin kieltolakia pari päivää sitten työväenopistolla pitämääni luentoa varten.



Karjalasta löytyi toki muitakin mielenkiintoisia lehtijuttuja, joista muutama alla:

Tämän ilmoituksen taustat haluaisin tietää! Karjalasta vuodelta 1929.

Sanomalehtialalle toivottiin lisää naisia vuonna 1920 (piiiiiitkä artikkeli ja hajallaan, siksi osissa):



Tämä kadonnut koiraparka katosi, nimestä päätellen sen elämä on todennäköisesti ollut stressaavaa:



Venäläisvastaisuutta oli joka lehdessä, mutta juutalaisten leimaaminen joissakin yhteyksissä kiinnitti huomioni:


Suojeluskuntiin kuulumisen puolesta propagoitiin ahkerasti:







Suojeluskuntiin liittymisen puolesta kampanjoidessa muistettiin myös Suomen naista ja käytettiin sangen kärkästä kieltä:









Kiinnostavaa sinänsä, useita vuosia sodan jälkeen löytyi maastosta sisällissodan uhreja.

 Pilakuva:


Kissavideoita on ollut aina, muodossa tai toisessa:


Suomen väri- ja vernissatehdas O.Y.:n mainoksen kehys (vuodelta 1926) herätti suurta hilpeyttä:






Arkeologiaa, muuta muinaistutkimusta ja yliopistoelämää seurattiin tarkkaan. Samoin Helsingin yliopiston lukuvuoden avaus oli aina tärkeä tapaus ja jokaisen professorin  pitämä avausluento raportoitiin. Turun Yliopiston perustamiseksi kerätyistä varoista tehtiin jokaisesta isot artikkelit. Tässä tosin Tiede-lehtien vakioartikkelin avaus 9.1.1923:

Koko artikkeli niin valtava, että en käy sitä tähän nyt liittämään.
Egyptologia kiinnosti suuresti karjalaisiakin, kuten artikkeli muinaisegyptiläisten elämänohjeista ja viisauden säännöistä vuodelta 1926 osoittaa:


Mutta, kuten mainitsin, myös kotimaista arkeologiaa seurattiin tarkkaan:


Koska viimeksi olette nähneet toimittajan Museoviraston kenttätöiden esittelyssä, häh?

Viipurin teatteria seurattiin tarkkaan:



Kaupunki kehittyi ja kasvoi voimakkaasti. Esikaupunkien ohella perusinfrastuktuuria ja hallintorakennuksia kehitettiin, tässä uuden kaupungintalon piirustuskilpailu arkkitehdeille 1923:


Ja tässä palkitut ehdotukset:




Puolueen nimi on vaihtunut, mutta linja ei! Maalaisliittoa käsittelevä pilapiirros vuodelta 1929:


Jääkärit olivat brändi! Tässä Savuke 27 -mainos vuodelta 1923:


 Sangen persoonallinen piirros ja juttu, johon se liittyy (vuodelta 1923):