perjantai 20. toukokuuta 2016

Miksi sotilailla on siili tai kalju?

Aina silloin tällöin herää keskustelua siitä, miksi sotilailla on lyhyt kuontalo. Muun muassa kristillisten Päivi Räsänen halusi poikansa saavan säilyttää kutrit varusmiespalveluksessa. Ainahan ei karvamuoti ole ollut kaljulle tai siilille suosiollinen: partaa on ihannoitu pitkään miehisyyden symbolina (voitteko kuvitella viikinki Erik Siloposken?) ja eräässä vaiheessa peruukit olivat erottamaton osa univormua.

Itse olen törmännyt useisiin selityksiin asiasta, ja ajattelin koota ne tähän historiikin kirjoittamisen ohella. Parturoinnin saaminen on ollut usein iso tapaus, ja jos ei itse hiustenleikkuuta niin ainakin lopputulos on usein dokumentoitu valokuvin ja mainitaan kirjeenvaihdossa kotiin.

Viestipataljoona 33:n keskusmiehiä toukokuun 1943 alussa juuri parturoituina Karhumäessä. Kuva: Nautelankosken Museon kokoelmat.


1) Sotilaallinen yhdenmukaisuus


Sotilaat on vuosisatojen ajan pyritty pukemaan samanlaisiin univormuihin ja hiusten, yksilöllisyyden voimakkaiden symbolien "riisuminen" on merkittävässä osassa sotilasta sulatettaessa osaksi suurempaa kokonaisuutta. Yksilöllisyyden "kitkeminen" on merkittävää ja tärkeää yksikön toiminnan kannalta. 

Usein tämä "osaksi kokonaisuutta sulaminen" on elintärkeää paitsi sotilasyksikön toimivuuden myös yksilön itsensä kannalta, sillä taistelutilanteessa individualistin itseään ajatteleva reaktio on yleensä "PAKOON JA KAUAS!", mikä on täysin luonnollinen reaktio ja luonnon asettama itseselviytymismekanismi hengenvaarallisessa tlanteessa. Se ei myöskään ole rationaalinen reaktio. Usein taistelutilanteessa hermonsa säilyttävät ja maassa suojassa pysyvät ja vihollisen tuleen vastaavat selviävät hengissä. Yleensä kaatuneet ovat niitä, jotka tykistökeskityksessä tai vihollistulessa nousevat pystyyn ja juoksevat karkuun, tehden itsestään helpon maalitaulun. Hermonsa säilyttämisessä on tärkeässä roolissa nimenomaan sotilaskoulutuksen mukanaan tuoma kyky toimia osana kokonaisuutta.

2) Hygienia


Epäilemättä karvoituksen väheneminen helpottaa loisongelmia tai ainakin täiden yms. syöpäläisten poistamista käsin. Varsinaisena hoitona se tuskin toimii, todennäköisesti ainoat toimivat keinot ovat vaatteiden vaihto, toimiva hygienia, myrkky ja sauna.

3) Pään haavat


Sotilaat alkoivat itse ajella tukkaansa lyhyemmäksi I maailmansodan aikoihin. Tuolloin yleisin kuolinsyy oli kranaatinsirpaleen osuminen päähän. Jos tukka oli lyhyt, haava oli helpompi paikantaa, puhdistaa ja hoitaa ajoissa. Britit ja ranskalaiset nauroivat sodan alussa saksalaisten Pickelhaube-kypärille, mutta ne ja myöhemmät teräskypärät säästivät todennäköisesti miljoonien saksalaisten hengen - osa säästyneistä tosin kuoli sodassa muista syistä, mutta tärkein kuolinsyy saatiin vähenemään merkittävästi.

4) Lähitaistelu


Lähitaistelussa pitkästä tukasta on selvästi haittaa. Siihen kiinnitarraava vastustaja saa helposti otteen ja tukasta raastaminen on erittäin kivuliasta tehden raastettavasta helpon tapettavan.

5) Kuumuus


Kesällä pitkä tukka on luonnollisesti kuuma ja tukala, joten tässä kuvituksena olevan kuvan teeman mukaisesti kesän tulo tiesi yleensä rintamalla tukan lähtöä. En ole löytänyt mainintoja, että talvisin pitkää tukkaa olisi suosittu suojana kylmää vastaan.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Molluska-kamera

Pihallemme on ilmestynyt hemmetin iso rusakko, jolle annoimme nimeksi Molluska. Otus kököttää muuria vasten liikkumatta harva se päivä eikä juurikaan häiriinny ihmisistä. Olen pohtinut, että kun norppakamerakin kerää katsojia, niin miksi ei Molluska-kamera?

Otus oli aika hieno pari viikkoa sitten, kun sen karvanvaihto oli kesken. Molluska naamioitui lähes täydellisesti harmaana muurin betoniosaa vasten ja minun piti käydä vieressä katsomassa, että paikalla todella on elävä olento eikä taidokas maalaus.




Kesti pitkään ennenkuin saatoin todeta, että pihalla todella istuu jänis eikä muurissa ole kummallista koloa tai maalausta.





Otus on jokseenkin ahdistava, koska se tuntuu kaiken aikaa tuijottavan ikkunasta sisään. Epäilemme sitä vakoojaksi.

torstai 12. toukokuuta 2016

Paasauspuheenvuoro

Kenttätyökausi aukesi. MELKEIN. Museovirasto haki kahta kaivausapulaista kahden viikon keikkaan: 21 hakijaa, en päässyt. Valitut tosin ovat alan rautaisimpia ammattilaisia, että sinänsä en valita ja ymmärrän perusteet. Sääennustus tosin lupailee, että kenttätyöläiset saavat ensi maanantaina niskaansa perinteisen arkeologisen kenttätyösään. Onni onnettomuudessa?

Alan työnäkymät ovat kuitenkin suorastaan raadolliset,  jos näin lyhyeen ja käytännössä alimman palkkakuopan työtehtäviin hakee hemmetinmoinen määrä arkeologeja, monet vieläpä maistereita. Miten nuoremmat opiskelijat pääsevät muuten kuin vapaaehtoistyöntekijöinä mukaan työkuvioihin, jos tämän tason työtehtävissä joutuu kilpailemaan maistereiden ja tällä menolla lisensiaattien ja tohtoreidenkin kanssa? Onneksi on arkeologifirmoja, mutta on vain ajan kysymys milloin niissä alkavat pudotuspelit. 

Keskustajohtoinen hallitus on jo tuhonnut ympäristöministeriön ja piessyt Museoviraston mitä häpeämmisimmällä tavalla, on vain ajan kysymys milloin kaiken maailman arkeologidosenttien vaatimukset Suomen muinaisuuden tutkimisesta ja vaalimisesta heitetään rojukoppaan.  Mihin arkeologifirmoja tarvitaan, jos ei ole pakko kaivaa? Ennakkotapauksia on jo: kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas jätinkirkko pistettiin tahallaan tohjoksi navetan tieltä, täysin tietoisesti. Kaveri sai kolmen kuukauden ehdollisen tuomion. Tuli selvästi halvemmaksi kuin arkeologiset tutkimukset! Myöntääköhän valtioneuvosto vielä innovaatiopalkinnon talouden kärkihankkeen eli maatalouden oma-aloitteisesta edistämisestä? Veikkaan että navettarakennus ainakin sai täydet tuet. Lähettääköhän hallitus kohta opintoryhmän Palmyraan tutkimaan, miten kulttuurin tuhoaminen hoidetaan kustannustehokkaimmin?

Museoviraston tila on laskettu niin häpeälliseksi, että minua kuvottaa. Pukkilan kartanon myymisestä ja muista vastaavista kohteista tuli mieleen tapaus muutaman vuoden takaa, kun olin vielä museologian opiskelija. Tuolloin museot oli siirretty Senaatille ja museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet tuli Turkuun vanhaan kunnon Juslenian seminaarihuoneeseen puhumaan meille ja esitti  prosessiorganisaationsa ja kertoi Senaattiyhteistyön hienoudesta. Kohotin käteni ja kysyin, että eikö Senaatin kanssa ole riskinä että he ryhtyvät myymään museorakennuksia. Kostet kielsi asian jyrkästi, "ei tällaista tule tapahtumaan". Kerroin että Haminassa Senaatti oli saanut vanhat Venäjän vallan aikaiset rakennukset hallintaansa, etsi niille ensin (ylihintaan) vuokralaisia ja kun ei onnistunut niitä saamaan, pisti syntymäkaupunkini tunnusomaisimpien rakennusten oveen "MYYTÄVÄNÄ" -lapun. Kostet mietti hetken mutta toisti edelleen, ettei usko että museoiden kanssa käy niin. 

Kuinkas sitten kävikään?

Palatanpa vielä työasioihin. Sinänsä ei harmita työkato kauheasti sen puolesta, että kotona on suuri määrä kirjoitustöitä ja ensi kuun alkuun pitää valmistella uusi Karjalan reissu.

Tämä postaus on poikkeus, sillä en yleensä paasaa politiikkaa, mutta nykyisen hallituksen näyttämät vihreät valot puhtaalle ahneudelle lähenevät jo kollektiivista mielisairautta. Nyky-Suomessa on unohdettu taannoin vapaaehtoisista palomiehistä postittamani mietelauseen sisältämä totuus:

Jos jollekin asialle ei voi laittaa hintalappua se ei välttämättä tarkoita, että se olisi arvotonta. Se tarkoittaa usein sitä, että se on korvaamattoman arvokasta.

Sieluaan kaipaa yleensä vasta kun sen on myynyt.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Pari vappukuvaa

Tässä pari pokkarikuvaa vapulta:

Jokiranta taas täynnä populaa.

Sputnik-international: Suuri kommunistien vesiteemainen vappumarssi Turussa, tuhansia osallistujia. Huokaus, kauas on tultu ihanasta 1970-luvusta!

Pelastusveikkoset pörräämässä joella, tekivät yleensä meidän kohdalla 180 asteen käännöksen.