Luokkavallan vahtikoirat - Miten Suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä
Kukkala, Emilia & Purokuru, Pontus
Into Kustannus Oy
2016
270 s.
Nimensä mukaisesti Luokkavallan vahtikoirat on kärkästä kritiikkiä suomalaisia toimittajia ja suomalaista journalismia vastaan. Kirjan suurin ansio siinä, että se osoittaa suomalaisten toimittajien käyttävän valtaa. Vallankäytöllä on myös aina suunta, mikä unohtuu herkästi. Tässä mielessä kirja on hyvin syvällinen ja ajatuksia herättävä, ja kuten lukuisat esimerkit osoittavat etenkin Helsingin Sanomat käyttää tätä valtaa huoletta ja surutta, itse asiaa tiedostamatta. Myös YLE ja muut mediat saavat osansa.
Oli suorastaan kauhistuttavaa lukea, että vuonna 2013 YLE käski toimittajaa vaihtamaan TTIP-sopimusta koskevaan juttuun haastatellun asiantuntijan toiseen YLElle sopivan lopputuloksen saamiseksi. Helsingin yliopiston "arveluttava", mutta alan todellinen asiantuntija vaihdettiin Turun yliopiston dosentiin, joka heti haastattelun aluksi kertoi ettei ole alan varsinainen asiantuntija. Sitten juttuun saatiinkin ulkoministeriön ja YLEn toivoma ja hakema myönteinen lopputulos oikein asiantuntijan vahvistamana.
Teokseen haastateltujen anonyymien (hyvästä syystä anonyymiksi jäävien) kertomukset journalismin ja median nykytilasta. Ne ovat kirjan parasta antia monen muun hyvän kohdan ohella ja pistävät ajattelemaan.
Luokkavallan vahtikoirat käsittelee etenkin tapoja, joilla keskiluokasta käsin kirjoitetaan vähemmistöistä, eli kuinka nämä ovat toimittajille objekteja eivätkä subjekteja. Tämä oli toinen hyvin hedelmällinen osa-alue kirjaa, joka tosin sortuu paikoin sanan "fasisti" viljelyyn jokaisessa mahdollisessa yhteydessä. Fasismi-sanan käyttö toi mieleen Ajankohtaisen kakkosen kuuluisan lähetyksen, jossa Erkki Tuomioja nuorena kloppina polttaa sotilaspassinsa ja kyltin kanssa heiluva mummo huutaa mielenilmausta seuraaville poliiseille "VASISTIEN KÄTYRI! VASISTIEN KÄTYRI!" Mutta kuten Paavo Haavikko suurin piirtein kirjoitti "fasismille on aina kysyntää ja se myy hyvin". Haavikon varoitus on vakava. Toisaalta kärkevä ja rehellinen fasisti-sanan käyttö on kirjoituksen luettavuuden kannalta virkistävää. Kirjoittajat kirjoittavat omilla ehdoillaan tekemättä käyttämänsä kielen suhteen puuduttavia kompromisseja. Vallan vahtikoirat onkin diskurssianalyysia pinnallisempaa, mutta huomattavasti selkeämpää ja helpommin ymmärrettävää. Kärkeviä sanoja ei tässä tapauksessa seuraa poleemisuus - vaikka sitäkin kirjassa toki on - vaan syvällinen sanoma.
Vähemmistöjen ohella kirjoittajat kirjoittavat siitä, miten "valkoisesta roskaväestä" kirjoitetaan. Tämä oli yksi kirjan hienoimmista kohdista. Jari Tervon tapaiset kirjalliset kyvyt niputtavat "kotoperäistä paskasakkia" ja kuten kirjoittajat toteavat "siirtävät rasismin itsensä sekä muiden keskiluokkaisten ja libraalien ihmisten ulkopuolelle, johonkin saastaiseen 'valkoiseen roskaväkeen' " Tällä on hyvin syvällisiä vaikutuksia, enkä referoi kohtaa sen pidemmälle. Lukekaa itse.
Annoin Vallan vahtikoirille Goodreadsissa kolme tähteä viidestä. Lukuisista ansioistaan huolimatta teoksessa on lukuisia puutteita. Muutkin arvosterlijat ovat huomanneet, että noin puolivälin jälkeen kirja hajoilee sisällöltään. Kirjan rakennetta olisi pitänyt hioa huomattavasti.
On hupaisaa, että kirjoittajat piruilevat - erittäin aiheellisesti - kaikkitietävinä esiintyvistä toimittajista, mutta sortuvat itse näennäiseen kaikkitietävyyteen. Etenkin kansallisvaltion kritiikissä esiintyy niin karkeita ja virheellisiä yleistyksiä Suomesta ja suomalaisuudesta että hämmästyin muuten niin sujuvan kritiikin keskellä tästä.
Pahemmin särähti kohta "kansalliseepos Kalevalan aineisto kerättiin pitkälti nykyisen Venäjän alueelta ja suodatettiin eurooppalaisten ihanteiden mukaiseksi". Ensinnäkin tuo kohta "suodattaminen eurooppalaisten ihanteiden mukaiseksi" on täysin käsittämätön ilmaus. Kalevalan runojen kokoaminen ja kirjoittaminen oli pitkällinen prosessi ja Elias Lönnrotin työn tunteminen on olennainen osa itse teoksen ymmärtämistä. Hän myönsi itse, että jonkun toisen kokoamana Kalevala olisi ollut todennäköisesti aivan erilainen teos. Kalevalan kirjoittaminen oli harvinaisen läpinäkyvä prosessi, jossa Lönnrotin itse runoilemat säkeet on helposti selvitettävissä. Lönnrot myös säilytti alkuperäiset runot sellaisenaan arkistoituna.
Sitä paitsi kansallisvaltiotamme yritettiin ulottaa näille keräysalueille pariinkiin otteeseen... Tämän hetken valtioiden karttaa tuijottamalla ei todellakaan päästä tilanteeseen, joka vallitsi runojen kokoamishetkellä. Kiinnostavaahan on myös, että Kalevalan runojen "runoaines" on nimenomaan läntistä mutta se säilyi kirkollisten olojen vuoksi idässä. Ehkä voisi paremminkin sanoa, että Kalevalaa on tulkittu eurooppalaisten mallien mukaan. Toisaalta sitä on tulkittu myös marxilaisuuden mukaan ja ylipäätään Kalevalaa, kuten kestävää kulttuuriteosta aina, tulkitaan uudestaan ja uudestaan ja myös selvästi tarkoituksenmukaisesti. Jyrkin muutos oli Kalevalan soturien muuttuminen tulkinnassa esihistoriallisista sotasankereista luonnonilmiöiksi vuoden 1944 jälkeen.
Perhe on pahin kiteyttää Vallan vahtikoirien sanomaa
Kirjan sanomasta tuli mieleen nerokas Perhe on pahin (All in the Family, 1971 - 1979) TV-sarja vuosien takaa, jota Nelonen esitti 2001-2002. Sen esittäminen lytättiin tuoreeltaan ja esimerkiksi Kymen Sanomien urheilutoimittaja lyttäsi sen tuoreeltaan. Toki jos kiinnitetään huomiota Archien suustaan päästämiin mölöytyksiin saadaan sarja näyttämään hyvin rasistiselta, mutta jos huomio kiintyy tähän unohtuu tyystin sarjan nerokas ja oivaltava käsikirjoitus.
TV-sarjan yksi hienoimpia jaksoja on "The Games Bunkers Play" (Tuotantokausi 4, jakso 8) jossa Mike eli Michael "Meathead" Stivic pelaa ryhmäterapiapelejä. Mikehan on sarjassa päähenkilö Archien vävy, hippi ja vasemmistolainen opiskelija, joka pitää itseään sivistyneenä, valistuneena ja suvaitsevaisena. Jakso paljastaa äärimmäisen herkullisesti, miten itse itsensä asemoiminen tuo omat valtarakenteensa. Mike joutuu seläkkäin mustan Lionel Jeffersonin kanssa ja joutuu kuulemaan ikäviä totuuksia itsestään:
Lionel: "Minusta tuntuu että me emme keskustele mistään muusta sinun kanssasi kuin mustien oikeuksista ja muusta vastaavasta"
Mike: "Mistä hitosta meidän pitäisi sitten keskustella, säästäkö?"
Lionel: "Mustaihoisillakin on sää, tiesitkös?"
Valta-asetelma on selvä. Lionel ei ole missään mielessä tasaveroinen subjekti Miken kanssa vaan objekti, jotain joka on pelastettava. Etenkin jaksoissa, joissa naiset vaativat oikeuksia ja johtaja-asemia Miken eli miehen ilmeet ovat näkemisen arvoisia. Ne ovat feministisen komedian huippuhetkiä.
The Games Bunkers Play jakson loppu on yksi komedian historian käsikirjoituksen hienoimpia. Päähenkilö Archie on henkilö, jonka Jari Tervo niputtaisi armotta ja välittömästi valkoiseksi roskaväeksi. Archie ei ole käynyt kouluja pitkälle, on käytännössä esimiesasemassa alemman keskiluokan ammatissa eikä ole juurikaan sivistynyt ts. tuskin lukee Valittuja Paloja tai "roskaromaaneja" kummempaa lukemistoa ja päästää suustaan rasistisiksi tulkittavia lausahduksia. Tämän kyseisen jakson lopussa seuraplin lopuksi "höynä", todellisuudessa äärettömän fiksu, terävä ja tarkka Archien vaimo Edith toivoo murheellisella äänellä että Mike olisi kiltimpi Archielle. Mikehan kimmastuu, pilkkaahan Archie armotta Mikea Läskipääksi ja tyhmäksi polakiksi mutta keittiössä Edith selittää pyyntönsä. Miken pitäisi olla kiltti Archielle, koska Archien häijyt sanat kumpuavat tämän kateudesta. Mike voi saada koulutuksen ja hänestä voi tulla miksi tahansa miksi haluaa. Archielta tämä vene seilasi tiehensä jo vuosikymmeniä aiemmin lopullisesti, koska hänen oli keskeytettävä koulunsa perheen elättämiseksi vaadittavien töiden takia.
Kuten Vallan vahtikoirat kirjoittaa, keskiluokkaiset toimittajat pilkkaavat ja samalla aliarvioivat pahasti tätä valkoista roskaväkeä joihin liittyy kaikki negatiivinen ruokavaliosta syrjintään. Kirjoittavat "isänmaan isämmaana" ja ties mitä vähä-alyisyyksiä. Näillä ihmisillä on kuitenkin keinot ja valmiudet ilmaista itseään, mitä ei väistämättä tunnusteta keskiluokan toimittajien keskuudessa. Ainoaksi välittämisen keinoksi ei voi valikoitua journalistin ja tämän haastattelemien asiantuntijoiden sekä viranomaisten lausunnot. Perhe on pahin sarjan Archie on äärettömän sanavalmis ja ilmaisukykyinen. Kielen päristäminen keskustelun päätteeksi saattaa olla lapsellista mutta se on hyvin toimivaa monissa kohdissa. Archien rasismi ja syrjivät lausahdukset kumpuavat tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä, eivät missään tapauksessa pahantahtoisuudesta tai julmuudesta. Monesti Archie onkin syrjivimmillään nimenomaan ollessaan hyväntahtoinen. Ja juuri tässä on suuri ristiriita: Archien syrjivä asenne pohjautuu sivistymättömyydelle ja tietämättömyydelle. "Eliitti" ei voi paeta näiden seikkojen taakse omassa syrjinnässään.
Archie ei ole valkoista roskaväkeä koska itse sitä halusi tai koska hän itse sen valitsi. Jaksossa "Archie Learns His Lesson" (tuotantokausi 3, jakso 22) Archie palaa opintojensa pariin saadakseen ylennyksen työpaikallaan. Hän salaa opintonsa muilta hävetessään kouluttamattomuuttaan ja onnistuu jakson lopussa saamaan työn edellyttämän tutkinnon. Se on kuitenkin turhaa, sillä työhön nimitetäänkin pääjohtajan veljenpoika. Tässäkin kiteytyy Vallan vahtikoirien sanomaa: syrjintä ja rasismi on aina lähtöisin todellisuudessa keskiluokasta.
Omaa kritiikkiäni mediasta
Luen säännöllisesti Helsingin Sanomia ja Turun Sanomia sekä seuraan tiiviisti verkkouutisia. Käytän lähes puolen tunnin välein tietokoneen äärellä ollessani ampparit.com uutispalvelinta seuratakseni maailman tapahtumia. Klikkaa tätä -otsikointia kritisoitiin myös Vallan vahtikoirissa ja mielestäni Ilta-Sanomat voisi vaihtaa nimekseen Ilta-Jallun.
YLEn uutisiointi on pitkään ollut käsittämätöntä. Toisinaan verkkouutisiin saattaa ilmaantua klikkaa tätä -tyyppisiä otsikoita ja uutisia kuukausia, jopa vuosia vanhoista uutisista. Arkeologian uutisointi on yleensä surkuhupaisaa. Käsittämättömintä YLEn rakenteessa on se, että se on julkisin varoin tuettu. Toisaalta, kuten Vallan vahtikoirat tuumii, YLEn ilmainen uutisanti pakottaa kilpailijat kilpailemaan entistä enemmän laadukkaalla sisällöllä.
Monelle Helsingin Sanomien toimittajalle Miken pelaama ryhmäterapiapeli olisi hyväksi. On käsittämätöntä, että yksi metromatka Helsingin keskustasta Vuosaareen kertoo toimittajalle kaiken olennaisen ja tietämisen arvoisen Suomesta ja suomalaisista. Itsekin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Hesarin toimittajan matka Itä-Helsinkiin on aina kuin ulkomaanmatka. "Täälläkin voi elää!" ällistellään usein ja seurataan ihmettelevään sävyyn ihmisiä tekemässä tavallisia juttuja. Turussakin kaupunginosilla on oma maineensa, etenkin Runosmäellä, Varissuolla ja Raunistulalla, mutta Turkkari ei luojan kiitos ole sortunut Hesarin tasolle.
Helsingin Sanomien talousmaailman uutisointi ja se, että kosmologit ja kulttuuritoimittajat esittelevät yliyksinkertaistettuja valistuneita ajatuksiaan maailman monimutkaisimmista asioista taustoja ja asiaa tuntematta sai sentään aikaiseksi erinomaisen Asiaton lehdistökatsaus -blogin perustamisen. Helsingin Sanomien kunniaksi mainittakoon, että löysin blogin nimenomaan koska he nostivat sen esille. Ongelmallista on myös se, että Helsingin Sanomat nostaa (YLEn tapaan) "johtaviksi asiantuntijoiksi" toisinaan hyvin kyseenalaisia henkilöitä.
Helsingin Sanomien vakavin ongelma on suoranainen juttujen varastaminen. Turun Sanomissa oli erinomainen artikkeli synestesiasta ja kas kummaa, samanlainen juttu oli hieman myöhemmin Hesarissa. Törkeintä oli Suomen Sotilaan jutun anastaminen ja esittäminen omana keksintönä, vieläpä maailmanluokan uutisesta: Suomen Sotilas havaitsi Ukrainasta otettuja kuvista, että "kapinallisilla" oli käytössään uusimpia venäläisvarusteita. Se todisti suoraan venäläisten sotilasvoimien läsnäolosta kapina-alueella. HS:n toimittaja nappasi jutun Suomen Sotilaan verkkosivuilta ja esitti sen omanaan/Helsingin Sanomien havaintona.
Helsingin Sanomien puolustukseksi on sanottava, että sen väki vaihtuu tiheään ja monille juttu Hesarissa on selvä statussymboli joka kirjoitetaan vain että päästäisiin lehteen. Purskahdin äänekkääseen nauruun Sammakon kirjakaupassa kun havaitsin erään tutun kirjoittaneen kirjan. Esittelyssä kuului "Kirjoittaja on työskennellyt Helsingin Sanomissa" ja tuossa kohtaa pärsähti suuri annos sylkeä aukeamalle. Tyyppi oli kirjoittanut lehteen yhden ainoan (vieläpä keskinkertaisen) jutun, ja voi jo sanoa työskennelleensä maamme suurimmalle lehdelle! En tiedä, kuuluiko tähän myös avustajantehtäviä, mutta aika tyhjällä CV:tä saa paisuteltua. Olen itse kirjoittanut juttuja Turun Sanomiin ja olen tehnyt siitä avustajasopimuksen, mutta en ikinä voisi väittää työskennelleeni heille missään virkasuhteessa tms.
On myös myönnettävä, että Helsingin Sanomat on monin paikoin petrannut journalistista tasoaan. USA:ssa toimittaja Laura Saarikoski pohtipresidentinvaaleihin liittyvässä artikkelissaan "Trumpin suosion takana on keskiluokan kurjuus – se näkyy pikkukaupungissa, josta työt siirtyivät Meksikoon" (HS 21.2.2016) nimenomaan valkoisen keskiluokan kurjistuvaa asemaa haastatellen sekä Yhdysvalloissa ja Meksikossa jääkaappitehtaiden entisiä ja nykyisiä työntekijöitä. Tänään (6.7.) jutussa huumeiden käyttäjistä kuunneltiin myös huumeidenkäyttäjiä eikä pelkästään ylilääkäri Virtasta ja valtion virkamies virtasta ja ylikonstaapeli Virtasta.
Suomalaiset toimittajat ovat kaiken kaikkiaan kummallista sakkia ja kirja hämmentää entisestään. Huomasin jo vuosia sitten arkeologiaa käsitteleviä uutisia selatessani, että melkein jokaisessa artikkelissa oli räikeitä asiavirheitä. Vallan vahtikoirat osoittaa, ettei toimittaja ole väistämättä vastuussa näistä. Esimiehet saattavat suoranaista ilkeyttään tehdä muutoksia artikkeliin juuri ennen julkaisua lupaa kysymättä ja julkaista artikkelin kuitenkin toimittajan nimellä. Törkeintä on tahallisten kirjoitusvirheiden lisääminen artikkeliin ennen julkaisua alaisen nöyryyttämiseksi, josta myös kerrotaan Vallan vahtikoirissa. Itse kirjoitin kerran artikkelin, jonka otsikko vaihdettiin minulta lupaa kysymättä sanomaltaan täysin päinvastaiseksi.
Lopuksi
Kirja poiki näin pitkän blogipostauksen, eli ei se turha opus ole. Vallan vahtikoirissa on omat ongelmansa, mutta se ei pyrikään olemaan lopullinen ratkaisu ja viimeinen sana journalismin ongelmiin. Se täyttää perustehtävänsä, se herättää ajatuksia ja pakottaa ajattelemaan. Ainuttakaan uutista ei lue tämän jälkeen samalla tavalla kuin aikaisemmin. Vaihtoehtoisia, vakavasti otttavia medioita ja uutiskommentteja kaipaa yhä vahvemmin.
Kirjan pariksi kannattaa lukea vuonna 2009 julkaistu Lumedemokratia - Pamfletti. Yhdessä teokset osoittavat, että Suomen ongelmat eivät ole pelkästään globaalissa kaupan taantumisessa, vaan suomalaisen vallan ja vallankäytön rakenteissa ja käytänteissä on syvällä olevia, erittäin vakavia ongelmia. Ongelmia, jotka jatkuessaan ja syvetessään saattavat tuhota meidät.
Toivon Vallan vahtikoirille jatkoa. Nykyinen kirja on hyvä, mutta siinä sisällön hionta ja sanoman selkeys on uhrattu ajankohtaisuudelle, mikä on ymmärrettävää. Kirjassa käsitellään niin tuoreita tapauksia, että se olisi auttamatta "myöhässä" jo esimerkiksi vuoden 2017 tammikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti