Kansallismuseon uusi esihistorian näyttely - nyt hävettää

Taiteessa ja arkkitehtuurissa on vallalla postmodernismi, arkeologiassa kai yhä postprosessualismi ja mikäli Kansallismuseomme uusi esihistorianäyttely on esikuva, on tulevaisuuden suuntaus nihilismi.

Olin siis käymässä to-pe Helsingissä Kansallismuseon auditoriossa pidetyissä kaivausesittelyissä. Perjantain aamun ohjelmaan kuului urheasti Antti Lahelman, näyttelyn käsikirjoittajan, vetämä esitelmä uudesta näyttelystä. En ollut nähnyt uutta näyttelyä ennen häntä mutta kuullut siitä paljon. Tähän oli syynä yksinkertaisesti ajan puute eli torstaina ei ollut esitelmien välissä eikä jälkeen aikaa piipahtaa. Ehkä oli hyvä kuullakin ensin "puolustuspuhe", muilta kollegoiltani olin kuullut arvioita sitäkin enemmän ja "häpeäpilkku" oli arvioista lievimmästä päästä.

Ensivaikutelmani perjantaina näyttelyyn laskeutuessani oli "Tässäkö kaikki?". Näytti lähinnä siltä, että koko näyttely oli jäänyt kesken. Hitosti tyhjää ja avaraa tilaa ja monin paikoin pohdin, että oliko tuohon unohtunut laittaa jotakin. Näyttelyyn oli tuotu myös katkaistu puun kanto, jossa näkyi miten sitä on isketty kivikirveellä. Ympärillä oli turistiryhmä joka väitteli kiivaasti, oliko se majavan nakertama vai kirveellä kaadettu.

Suunnittelutyö tehtiin tarjouskilpailun voittaneen arkkitehtitoimiston (lue: halvimman tarjouksen tehneen) toimesta ja näyttelyyn panostus näkyy kyllä. Selvästi esinekuvaukset, kartat ja aikajanat sisältäneiden paperilappusten tulostamiseen oli käytetty parempaa tulostuslaatua eikä musteensäästöasetusta.

Esinekuvauksesta puuttuu tarkka löytöpaikkakunta, se on vain pallo pienessä kartassa ja lisäksi mukana on ylivoimaisesti hyödyttömin koskaan näkemäni aikajana.

Lahelman esitelmässä esiteltiin vuoden 1995 Muinaistutkijassa olleita kirjoituksia edellisen esihistorian perusnäyttelyn avajaisista. Monista kirjoituksista nostettiin esille juuri Juhani "Kostedin" arvio edellisestä näyttelystä. Hänen mukaansa esineitä, joita vanhassa näyttelyssä oli esillä 4000 (nykyisessä Lahelman mukaan 750), oli Kostetista aivan liikaa. Kostetin lausahduksiin kuuluu sittemmin myös "Kvartsi-iskosten kerääminen on turhaa, koska niistä ei saa mitään irti" sekä oma henkilökohtainen suosikki, kielteinen "Ei ikinä" vastaus museologian perusopintojen luennolla esittämääni kysymykseen, ryhtyykö Senaatti myymään Museovirastolta hallintaansa siirtyneitä kohteita.

Sidosryhmien arvioita esihistorian merkityksestä tulevassa perusnäyttelyssä. Sidosryhmiin ei ehkä olisi kannattanut kutsua Donald Trumpin kabinettia.

Esihistorian näyttelyä suunnitellessa kuultiin myös sidosryhmiä eli tieteen, taiteen jne. edustajia. Joidenkin arviot esihistorian merkityksestä olivat sellaisia, että epäilen ettemme enää elä sivistysvaltiossa. Tiedän kyllä että vastakkaisiakin mielipiteitä on kuultava ja yritettävä ymmärtää – mutta kun ei. Jos valtaosa ihmiskunnan olemassaolon ajasta on esihistoriaa, niin jo on helvetti jos ei mene jakeluun, että sillä on merkitystä ihmisen historian ymmärtämiselle.

Esillä oli – kuten usein mainittu – kosketeltavia esineitä. Vastaava näyttelytoiminta oli minulle tuttua jo Nautelankosken museon (nyk. Liedon museo) esihistorianäyttelystä. Helsingissä esille on laitettu aitoja "hyödyttömiä" esineitä. Melkein kaikki arkeologit kumartuivat kauhistelemaan keramiikkapaloja, joista on silminnähden jo alkanut viikon esilläolon jälkeen irtoilemaan hienon hienoja palasia. Ilmeisesti nämä ovat "kontekstittomia" irtolöytöjä, ja vanhojen hajottua liimataan uudet tilalle. Kysymys on, että koska turistit alkavat raapia irti palasia muistoksi koska tilallehan saa aina näyttelyyn uuden.

Kivasti kertsujauhe pöllyää!

Itse en ole esihistoriallisen arkeologian asiantuntija – hallitsen perusteet mutta en juuri lainkaan syvällisiä yksityiskohtia – joten perehtyneempien kollegoiden arviot olivat silmiäavaavia. Kivikautisen keramiikan suippopohjaisuus (ne pysyvät paremmin pystyssä hiekassa kuin tasapohjaiset) jäi täysin peittoon, sillä astiat oli upotettu läpinäkymättömiin telineisiin, jolloin pohjan nähdäkseen piti kumartua. Esillä oleva pienoismalli kivikautisesta "rivitalosta" oli paskasti toteutettu koska kattopaalujen töreröttäviä päitä ei oltu katkottu: nyt majassa olisi kosteat oltavat sateessa. Yleensä kattorakenteiden painuttua niiden katonrajassa risteävät päät katkaistiin ja ne päällystettiin. Muidenkin mukaan näyttelyssä oli perustavaa laatua olevia virheitä esittelyteksteissä.

Kosteat oltavat tulisi tuollaisella katolla.

Hyvät kohdat olivat yksittäisiä oivalluksia, eivät koko näyttelyn kattavia kannattavia ideoita. Teknologiaa oli hyödynnetty hauskasti, itse pidin ja veikkaan että lapsetkin tykkäävät kalliomaalauksia sisältävien, ihmiskasvoja muistuttavien kallioiden animaatioista. Samassa huoneessa oli vieritettävä laite jossa kulki kronologisessa järjestyksessä aikajanan mukaisesti esineistöä. Pelkistetysti toteutettu, mutta esinelähtöisyyden vuoksi ihan näpsäkkä toteutus, etenkin kun taustalla seinällä kulkee yleinen aikajana. Esineistä itsestään tosin oli vain minimaalisesti tietoa.

Näyttely on valmistunut Suomen 100-vuotisjuhlavuotena ja tämän taustan huomioiden lopputulos on kertakaikkiaan häpeällinen. Panostus on ollut minimaalista ja vaikutelma on pahasti keskeneräinen: korkeintaan jokin maakuntamuseo saattaisi toteuttaa tällaisen näyttelyn, silloinkin varojen puutteessa. Nyt Suomen historian museo numero 1:n perusnäyttely on "juosten kustu". Näyttelyn entisiin tiloihin aulakerrokseen siirretty museokauppakin on saanut suuremman tilan kuin yli  9000 Suomen historiaa - ja kaupastakin suurin osa on tyhjää tilaa!!! Mikäli edes esihistorian kaikkein edustavimman näyttelyn toteutuksessa ei pystytä tekemään parasta mahdollista, niin on ehkä parasta että suomalainen arkeologia laittaa lapun luukulle. Oppiaineethan ovat jo kaikki yhdistymässä – tai ovat jo yhdistyneet – muihin aineisiin kaikissa kolmessa opetusta antavassa yliopistossa. Elämmekö siis lopun aikoja suomalaisen arkeologian historiassa?

Esinetutkimus ja keskustelu esineiden merkityksestä ja tutkimuksesta on 2010-luvulla edennyt huomattavasti – pahaisista kvartsi-iskoksistakin saadaan jo paljon selville. Esimerkiksi Tarja Sundell yhdisti kivikauden esineryhmät ja niiden monimuotoisuuden kehityksen mestarillisesti muinais-DNA:n tutkimuksen esitelmässään Aboa Vetuksessa 2.2.2017. Kansallismuseo on omalta osaltaan ottanut tässä esinetutkimuksen kehityksessä nyt takapakkia. Kronologinen lähestymistapa on näyttelyssä korvattu – kuten Lahelma toi esille – temaattisilla asiakokonaisuuksilla kuten "liikkuminen", mutta itse pidän perinteisestä kronologisesta tavasta. Minusta historian museoissa, etenkin pitkiä ajanjaksoja käsittelevissä on tärkeää, että siellä voi liikkua kuin "ajan virrassa". Voi aloittaa "vuodesta 0" eli ensimmäisten ihmisten saapumisesta, nähdä esineiden määrän ja muodon monipuolistumista, uusia kontakteja ja esineissä konkreettisia muutoksia niiden myötä ja edelleen etenemisen kohti nykypäivää.

Luonnollisesti on virhe esitellä esineitä pelkässä läjässä ja vain mainita käytön vuosisata/tuhat, esineen nimi sekä käyttötarkoitus. Toisaalta kuten keskusteluissa on viime aikoina tullut ilmi, on 2000-luvulle asti melkein joka tieteen alalla esineet nähty jonakin rihkamana ja pyritty näkemään "kulttuuriin niiden takana", ikään kuin esineet olisivat vääristyneitä ja epäaitoja sekä suorastaan harhaanjohtavia. Nyt on menossa "paluu esineisiin" ja itse yritän tällä saralla tehdä parhaani että esine itse olisi todiste ja itsessään tutkimuksen kohde, ei niinkään epämääräinen "kulttuuri" sen taustalla.

Ihmettelin suuresti näyttelyn mainoksia, joissa nainen on pistänyt suurella korulla varustetun kätensä suun eteen. Nyt ymmärrän, mistä mainoksessa on kyse: museossa vieraileva yrittää tukahduttaa hillitöntä tirskuntaa kuullessaan, että tässä on nyt "Paras Suomen esihistorian näyttely"

*tirsk!* Kuva: Kansallismuseo.fi

Ei liene sattumaa, että "parhaimman mahdollisen Suomen esihistorian näyttelyn" avajaiset järjestettiin aprillipäivänä.